Sulje

Sydänystävä

Eilisen ystävänpäivän innoittamana ajattelen teitä ystävät tänään. Eilen en oikein ehtinyt. Joihinkin viesteihin vastasin ilahtuneena, että lähettäjä oli ajatellut juuri minua. Joitain some-toivotuksia peukutin ystävyyssanoitusten syvyyden vuoksi. Mutta suurimmaksi osaksi koko ystävänpäivän idea jäi eilen intoilematta. Otetaan se tänään! Ovat kai rääppiäiset tässäkin asiassa kivat, ja jälkikäteishumussa sävyt maistuvat paremmin.

Syvän ystävyyden kokeminen on eheyttävää, jopa terapeuttista. Pakahdun onnesta, että minulla on sinut ystävä. Edessäsi ja lähelläsi saan olla itseni. Valloittava ja suuriin kurottava, kun siltä tuntuu. Pieni, heikko ja hauras, kun kolhut kohtaavat. Sinun kanssa itkuni ja säteilevä viiletykseni tulevat yhteisesti jaetuksi. Et pelkää, että muserrun tai haperrun tai että intoni hetkellä mopo karkaa ja pöpelikkö pölisee. Sinä tiedät, että se on tapani elää ja kohdata todellisuus – syvästi, mutta järjellä; innokkaasti, mutta realiteeteissa; mausteisesti, mutta arkiruokaa kunnioittaen.

Ystäväni. Sinä et todellakaan ole joo-joo-tyyppi. Sinulla on oma maailmasi ja pysyt rohkeasti läsnä itsessäsi. Sinun ei tarvitse pitää minua pystyssä. Pysyn itse – ja sinä tykönäsi. Mutta koemme elämän yhdessä. Annat minun olla, mitä olen – ja olet itse, joka olet. Kiitos tästä lahjasta.

Siis eikö ole ihmeellistä. On olemassa ihmissuhteita, joissa ei tarvitse päteä, ei olla hieno ja filmaattinen – sillä ollessani itseni, nämä ihmiset pitävät minua juuri hienona, pätevänä vaikka mihin sekä ilman muuta filmaattisena. Ystävälle minä olen riittävä. Ja hän minulle.

Kunnioitan sinua ystäväni ja pidän sinua Jumalan lahjana. En pysty millään korvaamaan ystävyyttäsi, en ansaitsemaan sitä, en useinkaan edes pienesti osoittamaan kiitollisuuttani. Mutta kiitos sinusta!

Kiitos myös siitä, että ystävyytesi auttaa minua hitusen verran enemmän ymmärtämään Jeesuksen ystävyyttä minua kohtaan. Ajattele, että Hän kutsuu tosiaan meitä ystävikseen, jopa siskoikseen ja veljikseen. Hänen näkökulmastaan tuo kaikki edellä kirjoitettu on juurikin näin. Ja Hänen ystävyytensä on vielä enemmän. Todellista ystävän puolesta kaikkensa antamista.

Sain yhtenä ystävänpäiväyllärinä venäjänkielisen Ystävän laulun. Sanat menevät suomeksi kutakuinkin näin: Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän, anna tunturin selvittää, kuka viereesi jää. Vastaukseni laulajalle on, että jäämme rakkaat ystävät varmasti mielellämme toistemme vierelle tuuleen ja tuiverrukseenkin. Jos kovasti alkaa paleltaa, en tiedä miten itse selviän. Varmuudella voin todeta, että Jeesus jää. Vaikka miten puhaltaisi. Sydänystäväksi.

Pieniä vaaleanpunaisia sydämiä lähetellen ja ystävyydestä riemuiten,

Tuija-pappi

 

Mainokset

Tylsä kirjoitus!

Saako kirkossa politikoida? Kyseinen aihe pitää sisällään joko kiihkeän kannanoton mahdollisuuden tai tylsän yksioikoisuuden-politikointi kielletty Lutherin regimentti opin ym nojalla! Ole viimepäivinä hieman hämilläni seurannut vaaliteemaksi ”nostettua” vanhustenhoidon laiminlyöntejä ja politikointia sen ympärillä. Pohjoismaisen sosiaalivaltion eli hyvinvointivaltion kääntöpuoleksi näyttää tulleen yhden, varsin pienen kohderyhmän hyvinvoinnin selkeät virheet. Politikoinniksi asian tekee, että onko kyse marginaalista vai yleisesti hyväksytystä tavasta. Meille suomalaisille tuntuu olevan ”pyhä” ajatus, että yhteiskunnan hoivaan voi luottaa korkean veroasteen ansiosta. Hyvinvointivaltio Saksassa asia on hoidettu hieman eri painotuksin. Paikallisen mahtikoalition CDU/CSU sosiaalipolitiikan yksi pitkäaikainen painopiste jo historiallisista syistä on ollut vanhenevan väestön hyvinvoinnin ylläpito. Tämä on eräänlainen poliittinen konsensus, jossa vastapareina olivat ja ovat lapset/nuoret ja työväestö.  Kyseessä on mielenkiintoinen paikallisten kirkkojen agendan välillisesti vaikuttama linjaus, vaikka kirkot ovatkin olleet poliittisesta painoarvostaan ja sosiaalisesta linjauksestaan varsin hiljaa.

Jos Suomessa luterilainen kirkko alkaisi ahkerammin harjoittamaan esimerkiksi sosiaalipoliittisia ulostuloja, olisi ulosmarssit kirkosta pois todennäköisesti suurempia. Meillä on pitkään vallinnut ajatus, että kirkon pitää pysyä kruunulle alamaisena ja hoitaa hiljaisesti leiviskänsä evankeliumin ja köyhäinhoidon kolmannen sektorin edustajana. Tällöin poliittinen temmellyskenttä on jätetty suosiolla niin sanotuille maallisille instansseille eli poliitikoille, joille se perinteisesti luontaisesti kuuluu.  Jos kirkko tulisi ulos ”politiikan kaapista”, vasemmisto voisi närkästyä, jos yksilönvapautta-vastuuta ajavia näkemyksiä tulisi enemmän. Oikeistolle kirkko muuttuisi ”punaiseksi”, jos korostaisi sanomassaan sosiaalista yhteisvastuullisuutta ja verokannan merkitystä hyvinvoinnin lähteenä.  Arvokonservatiivit puolestaan pelkäävät kirkon erillissanoman eli evankeliumin  julistuksen laimenevan, jos puheisiin/saarnoihin tulee yhteiskunnallista muutosta ajavia kannanottoja. Arvoliberaalit (jos vielä tuolloin haluavat olla kirkossa mukana) puolestaan saattavat pelätä, että kirkko tuo ”hurskaan” oman agendansa maalliselle tontille, jossa mahdollinen uskontoallergian vaara on jo muutenkin suuri. Kirkon poliittis-yhteiskunnalliset näkemykset ovat siis kumartamista johonkin suuntaan ja samanaikaisesti selän kääntämistä toisaalle. Siksi erikoisena piirteenä onkin, että niin sanotuissa vapaissa kristillisissä suuntauksissa on yhä enemmän alettu harjoittamaan varsin railakastakin politiikan saarnaa. Kohteena ei tosin aina ole hyvinvointivaltio ja sen olemus sellaisenaan, vaan enemmänkin maahanmuutto, sananvapaus, islamisaatio ja ”raamatullinen patrioottisuus” (mitä ikinä sitten tarkoittaakaan?). On siis aika tylsää kirjoittaa kirkon ja politiikan/yhteiskunnan suhteista, saati kirkon politikoinnista, koska niin ihanaa kuin olisikin, kaikkia ei voi miellyttää ja hurmata. Pienen ja köyhän ja ”äänettömän” lähimmäisen asiaa kirkon tulee aina ajaa. Mutta saako kirkko tällöin kysyä, keneltä tämä puolustaminen sitten on pois? Ehkä helpommalla pääsisi, kun papit ja kirkon työntekijät vain puhuisivat ”taivaallisia”, mutta tällöin unohtuu, että sanohan Jeesuskin, että” antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu”! (Mk12:17). Loukkaantuukohan joku, jos sanoisi, että politikoihan Jeesuskin omana aikanaan? Ehkä…

 

Risto Pesonen

 

Kohti valoa ja toivoa

rukousluottamus

Ensi sunnuntaina, Valon nimipäivänä, on Kynttilänpäivä, Kristus-valon ja rukouksen päivä, sillä onhan kynttilä kirkossa aina ollut näiden symboli. Pitkä, pimeä ja kylmä talvi on pian takanapäin, taas tällä kertaa. Alkavan kevään myötä kuljemme kohti valoa ja toivoa, kohti suurinta rakkautta. Jeesus, meidän kallis Vapahtajamme, on kaikkialla muualla, mutta ei haudassa. Jeesus elää, lunastajamme, koko maailman Lunastaja, elää.

Niin kauas kuin saatan muistaa, on aina puhuttu muuttuvan maailman myllerryksistä. Totta kuitenkin lienee, että nykyisessä ajassa on aivan oikeutettua sanoa, että maailma muuttuu niin huimaa vauhtia, ettei perässä tahdo pysyä. Kaiken lisäksi muutokset ovat usein pelottavia ja tunnemme elämämme turvattomaksi. Olen huolestuneena lukenut uutisia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärän jatkuvasta vähenemisestä. Mietin usein, miten kiireinen ihminen jaksaa elämän arjessa, missä on hänen turvansa ja toivonsa, jos hän ei usko Jumalaan.

Jokin aika sitten luin Johannes Virolaisen, Yläsommeen ensimmäisen ylioppilaan, elämänarvoista. Ne olivat Jumalan pelko, yksinkertaiset ja puhtaat elämäntavat, isänmaanrakkaus ja elävä kansallistunto. Samana päivänä luin Kouvolan Sanomien Napakoista mielipiteen, jonka mukaan Raamattu on satua, jonka voi unohtaa. Pyhyyden tunto on kadonnut ja elämän turvaksi kootaan kaikkea aineellista, rahaa ja tavaraa.

Me kaikki olemme joka päivä valintojen edessä. Kun asioita muutetaan ja uudistetaan, muutetaanko niitä niiden itsensä vuoksi, ajatellaanko, että kaikki muutos on edistystä ja parempaan päin menoa. Meillä kaikilla on vastuu itsestämme ja myös lähimmäisistämme. Vaikeneminenkin on hyväksymistä. Jos vääristä valinnoista vaietaan, ne muuttuvat yleisesti hyväksytyiksi. Maailma on juuri niin paha, kylmä ja pimeä kuin me ihmiset olemme. Tässä pimeydessä ja ahdistuksessa ja eksytysten maailmassa me tarvitsemme Jumalan valtakunnan voima-asemia, rukoilevia ihmisiä, jotka kertovat, että pelastava usko on ihmisen tärkein asia. Sitä on usein sanottu järjenvastaiseksi – eikä se avaudukaan järjellä. Me pelastumme yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Sen totuuden myötä meillä on rauha, ilo ja elämän yltäkylläisyys. Se, joka paljon sai anteeksi, rakastaa paljon. Ja uskoo. Suuri usko ei suinkaan kuvittele suuria itsestään, se uskoo ja luottaa täydellisesti Jeesukseen. Sano vain sana, niin minä paranen!

Eila K

 

LUMIHIUTALE

 

kuura

Minä olen nauttinut lumesta. Vaikka sitä onkin tullut paljon. Ehkä siksi etten joudu kohtuuttomasti kolaamaan pihaa tai miettimään mihin saan lunta mahtumaan. Luminen kaunis maisema tekee onnelliseksi ja sitä osaa arvostaa monen mustan talven jälkeen. Lumi ja ladut ovat houkutelleet myös hiihtämään enemmän kuin vuosiin. Sekä sielu että keho ”lepää” ulkoliikunnasta.

Hankia katsoessa me näemme ison massan valkoista, mutta jos sitä voisi tutkia mikroskoopilla, niin näkisimme ihmeellisiä kuvia. Kuuran tekemät muodot ikkunassa ja luonnossa ihastuttavat, mutta eipä juuri koskaan pääse näkemään oikein läheltä yksittäistä lumihiutaletta tai tule katsottua,  saati, että sen saisi suurennuslasin alle. Yksi pieni hiutale on käsittämättömän hieno monia yksityiskohtia sisältävä ilmestys. Niin pieni, lähes näkymättömissä meille ja niin kaunis. Wikipedia selostaa sanaa lumihiutale seuraavasti:

Wikipedia: Lumihiutale voi olla muodoltaan levy, neulanen tai haaroittuva tähti. Lumihiutaleet ovat yleensä melko symmetrisiä. Kulmia tai sakaroita yhdestä jääkiteestä muodostuneessa hiutaleessa on aina kuusi. Monimutkaisimmat lumihiutaleet ovat aina erinäköisiä.  Runollisen sanonnan mukaan koskaan ei synny kahta samanlaista lumihiutaletta. Yhdysvalloissa sanonta yhdistetään Wilson Bentleyyn, joka kuvasi samalla kalustolla 46 vuoden aikana yli 5 000 lumihiutaletta, joista jokainen oli erilainen. Se, onko lause totta, riippuu lumihiutaleen määritelmästä. Samanlaisissa oloissa syntyneet yksittäiset kiteet, esimerkiksi pienet jääneulaset, ovat varsin samannäköisiä. Mutta silloin kun useat lumikiteet muodostavat yhden lumihiutaleen, rakenteessa on niin monta vaihtoehtoa, että pidetään erittäin epätodennäköisenä, että niitä syntyisi kaksi aivan samanlaista.

 

Erilaisia lumikiteitä Wilson Bentleyn teoksesta vuodelta 1902.

 

Luomakunnassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka näkymättömiin, hyvin pieniin tai kaukaisiin ilmiöihin on kätketty kauneutta. Jumala on halunnut tuhlata kauneutta pieniinkin yksityiskohtiin. Sinnekin missä emme sitä edes näe. Emme me lumen alueella eläneet olisi olleet yhtään vähemmän onnellisia, jos Hän olisi päättänyt tehdä lumihiutaleista toistensa kopioita. Mutta Hän halusi, Hänen täytyy tehdä kauneutta. Ehkä yhtä paljon meitä kuin itseäänkin varten. Onhan kauneuden luominen ja kekseliäisyys Hänen ydinolemustaan. Olen ehkä kirjoittanut samasta ajatuksesta aiemminkin(ihan siltä tuntuu), mutta en ole lakannut ihastelemasta sitä.

Me kysymme monia miksi-kysymyksiä Jumalalle. Voimme kysyä myös näitä ihmetteleviä kysymyksiä: Miksi sinä Jumala olet halunnut panostaa niin paljon siihen, että meidän ympärillämme on kauniita asioita? Miksi olet suunnitellut kaikesta luonnossa ja ihmisessä ja avaruudessa olevasta niin valtavan rikasta ja ymmärryksemme ylittävää? Mikä merkitys meille tällä kaikella on?

Tiedämme ja näemme hiukkastasolta tai luonnon ihmeistä vain murto-osan. Ja tämä pieni määräkin puhuu meille. Koko luomakunta huutaa Jumalan ylistystä. Niin myös nämä meidän lumihiutaleemme, jotka muistuttavat: Hän huolehtii pienistäkin yksityiskohdista, koska Hänellä on runsautta, josta jakaa. Hän jaksaa ”näperrellä” ilahduttavia asioita sinnekin, missä ehkä vain yksi ihminen näkee sen. Hän ei tee summittaisia massoja, vaan tarkasti suunniteltua kauneutta. Hänellä on luovuutta kehittää jotakin sellaista, mitä ei ole ennen nähty, ainutlaatuista. Aivan kuten sinut ja sinun elämäsi.

Jos kesällä meidän on hyvä ottaa oppia ja muistutuksia linnuista, joista Hän huolehtii, voisiko talven väkevä saarna tulla kohti lumihiutaleessa.

Mia R

lumihiutale

kuurankukka

 

 

Hilta ja seurakunta

Kuusankosken seurakunnan 100 –vuotisjuhlavuoden kunniaksi eräs paikkakuntalainen henkilö haluaa kertoa omalla tavallaan Kuusankosken seurakunnan syntyajoista. Hilta on fiktiivinen, asiat ja tapahtumat faktaa.

Oikein hyvää päivää nyt vaa kirkon väell. Miä on Vileenin Hilta, Vileenskä, omaasukuaa Niämiin. Miä aattelin vähän tarinoia teille min elämäst ja tän seurakunnan synnyst, jos herrasväkee vaa kiinnostaa. Tosin älkäi ottako kauhian tosissaa näit min juttui, kun tot ikääkii alkaa jo olee, nii muisti voi tehä tepposii välil.

Miä synnyin vuonna 1910 tääl Kuusaal, tarkemmin sanottuun Kymintehtaal. Kinnaslinjal myö silloin asuttii. Meijän isä ol tehaksel etumieheen ja meil ol sellain hellahuone siin Karin tullin lähel olevas kasarmis. Tääl Kuusaal ol hyvä asuu, kun tehas pit huolen omistaa. Ol tehtaan lääkärit ja kaupat ja seimet ja pesula ja sauna siin ihan meijän vieres. Litviikkilaanilt myö käytii ostamas kaikenlaista hyvää, mitä maalaiset sinne toi myyntii. Yhtiöhän toi välil myös silakkaa rannikolt, ku ei sit muuten tääl saannu. Min lapsuus ol oikee hyvää aikaa. Naapuris ol paljo lapsii ja niin myö leikittii päivät pitkät yhes, mitä nyt kotitöilt jouettii ja päästii. Mut sit tul se kunnallislakko tammikuus 1918 ja kaikenlaisii ikävii asioit tapahtu täälkii. Miehii vietii paljo tonne Töörinkankaalle ja sinne ne jäi. Mut en miä nyt enempää tällässii kurjii asioit puhu.

Miä haluu kertoo teille tän paikkakunnan ensimmäisest papist. Piäneenhän miä kävin kirkonmenois siin Kymitehtaan koulul, mis Valkialan papit kävivät pitämäs saarnoi ja samal vihki ja kasto tarvittaes. Välil kesäl myö mentii lautal joen yli ja päästii tos Mäenpääl olevas koivikos piettävii kirkonmenoihin mukaa. Sithän sit paikkaa alettiikii nimittää kirkkopuistoks, vaikkei siin mitää kirkkoo viel sillo ollu.

Nii, se ensimmäin pappi, sehän oli Sireniuksen Siikriitti. Se ol semmoin oikee työväenpappi, nii tääl sanottii. Se ol ihan kauhistunnu jossain tilaisuudes, mis kansakoulutarkastaja Reini Roine ol sanonu, että Kymintehtaal puolet kansakoululapsist ei oo koskaa kuullu kirkonkellojen ääntä. Tosin tää tarkastaja ol tarkottanu, että kuuloaisti on tärkee, mut Sirenius ymmärs toisin. Ja niinpä se sit tul Teollisuusseutujen Evankelioimisseuran edustajaan pitämää uskonnollisii luentoi tänne Kuusaalle, seuratalolle. Ja siel ol sit valtavan paljo aina ihmisii, toista tuhattakii saatto olla. No sit sota ja muut kauhiat asiat toi ihmisille hätää ja niinpä kaksi miestä, ammattiyhistysmies Sulkain ja konttoripäällikkö Poliini kirjotti toisistaa tietämättä tälle Sireniukselle, et nyt tarvitaa tääl sekasorros ja suruntäyteises tilantees sielunhoitajaa ja lohuttajaa ja niinpä sit tehtaan yli-insinöör Hetpekki toivotti Sireniuksen tervetulleeks seuraavaan lauantain, ja juhannuksen aikoihin se sit tul. Ja paljo se kuuntelikii ihmisii ja niitten ongelmii, nii valkosten ku punastenkii ja autto ihmisii ja joutu itekkii usein kuulusteltavaks. Kunnes se sit parin vuuen päästä lähti perheinee Helsinkii. Halus kuulemma palvella muitakii teollisuuskeskuksii.

Ennen lähtöää se Sirenius puuhas kovast tät Kuusankosken seurakuntaa. Se järjest monii kokouksii ja neuvottelui Kymiyhtiön johon, emäseurakuntie eli Valkialan ja Iitin kans ja tuomiokapitulie ja valtiovallan kans. Ne ei ollu helppoi kokouksii, ku esim. Valkialal oli pieni pelko persiis, et jäisivät vähä niiku nuolemaa näppejää täs asias. Mut lopult sit perustettavan Kuusankosken seurakunnan ensimmäin kirkonkokous järjestettii 28.12.1918. Siin kokoukses valittii kirkkoneuvosto ja kirkkovaltuusto. Kirkkoisännäks valittii työnjohtaja V.F.Pulkka. Sit 1.5.1919 valtioneuvosto myöns luvan Kuusankosken seurakunnan väliaikasen toiminnan alottamiseks. Seuratalo hyväksyttii myös väliaikaseks kirkoks ja sit vihdoin elokuus alotti uus pappi Arvi Malmivaara, joka olikii tääl sit kymmenisen vuotta kirkkoherraan. Ja sithän niit kirkkoherroi on tääl ollu sen jälkee Laasoin, Hautaniemi, Orkamaa, Arppe, Laurema, Huttuin, Perälä ja nyt sit pääpaimeneen on tää Ylikankas.

No pitihän sit uuen seurakunnan saaha tietyst kirkko ja sen rakentamist alettii suunnitella het seurakunnan perustamise jälkee. Mut se on sit ihan oma tarinansa se. Siit miä voin kertoo teille joskus muulloin. Mut sen verran miä viel sanon, et kyl seurakunta on tehny paljo hyvää täs pitäjäs. Miä ja Nestor mentii sit aikanaa vihille uues pappilas ja kaik meijä kuus lasta kastettii ja ripitettii ja sit viimenää Nestor saatettii hauan lepoo. Ja pyhäkoulusha miä kävin piäneen ja meijän lapset tietyst sit myöhemmin myös. Kävin mie ompeluseuraskii muutaman kerran, mutkun minul on toi peukalo niin keskel kämment, nii ei siit sit tullu oikee mitää. Mut kyl mie niit virsii kovast tykkäsin veisata kuitenkii, se totuuvven henki on min lempivirs. Kiitoksii nyt vaa herrasväelle tosi paljo, et jaksoitte kuunnella min horinoit. Ja Jumalan siunaust vaa teille kaikill!

Satu J.kuusankosken kirkko krusifiksi_kuva al

kuusankosken srk 100 v.

Puuttuva palanen

Sinä opetit meille, mitä on ystävyys. Opetit sen pitämättä siitä palopuheita. Opetit ystävyydestä elämälläsi. Sinä kokosit aina ihmisiä ympärillesi, toivotit tervetulleeksi joukkoon ja sait tulijan kokemaan sen todeksi.

Olen hidas oppimaan. Luopumisen oppimisessa olen erityisen hidas. Rakkauden hintana on usein luopumisen kipu. Näin olen monesti toisille sanonut. Nyt on minun vuoroni opetella sitä. Entä jos en olisi koskaan kohdannut sinua? Tai en olisi ottanut sitä riskiä, mikä sisältyy siihen, että on yhteys toiseen ihmiseen. Silloin en olisi kokenut tätä ikävää, en tätä surua. Mutta silloin en olisi koskaan nauranut kanssasi vedet silmissä, en itkenyt  kun elämän kipu kutsumatta astui tupaan. Ilman välittämistä, ilman yhteyteen suostumista, ilman haavoitetuksi tulemisen riskiä elämältä katoaa mieli. Ei, en mistään hinnasta vaihtaisi pois sitä, että olet ystäväni.

Yli 20 vuotta sitten heräsin yöllä sairaalan sängyssä. Istuit siinä hiljaa ja sanoit, että tulit vain katsomaan minua. Sellainen sinä olit. Huomasit ja toimit. Tuona samana keväänä oman kriisini keskellä katsoin dokumentin parantumattomasti sairaasta nuoresta naisesta, Hannasta. Kun haastattelija kysyi häneltä, voiko hän vieläkin uskoa siihen, että Jumala on hyvä, Hanna vastasi ”Pakko sen on olla. Ei mulla oo muuta mahdollisuutta.”

Nyt minä tartun kiinni tuohon samaan luottamukseen, vaikka en yhtään ymmärrä miksi näin käy. The Shack -elokuvassa hirveän menetyksen kokenut ja siitä katkeroitunut päähenkilö Mackenzie kohtaa järven rannan mökissä Jumalan – Papan, Jeesuksen ja Sarajun. Kun Mackenzie tykittää täyslaidallisen Jumalan kaikkivaltiutta ja rakkautta vasten, Papa vastaa hänelle kyyneleet silmissä ”Älä luule, ettei se mitä Poikani joutui kärsimään, tullut meille kalliiksi.” Ja sitten Papa näyttää omia ranteitaan, joissa on naulojen jälkien arvet.

Ystäväni, kun lähdet, sydämestäni lohkeaa palanen. Sydän itkee menetystä. Joskus siihen kasvaa arpi, mutta jälki jää. Minun Jumalani on Isä, johon sattuu, kun hänen lapsiinsa sattuu. Hän on myötätuntoinen, itkevä Jumala. Puuttuvat palaset, itketyt kyyneleet eivät mene hukkaa. Isä kerää ne talteen. Hän on Immanuel, Jumala meidän kanssamme.

img_6776 pieni

kari n.

Arjen parhautta?

Saamme viettää joulun aikaa ja silloin voisi ajatella että ei ajatuksiin arki liity mitenkään. Arjen parhautta olen kuitenkin pohdiskellut. Sitä kuinka iso juttu on se, että arjessa asiat ovat kohdillaan. Perhe pöydän ympärillä ei juhla- aterialla vaan ihan tavallisen arkiruokaan äärellä yhdessä. Yhdessä eletyt, jaetut ja koetut elämän ilot ja murheet siinä saman pöydän äärellä. Jaettu elämä – arjen parhautta!

Arjen auringot piristävät harmaita päiviä. Viesti ystävältä, puhelu jollekulle tärkeälle ihmiselle, hymy ja halaus, kuppiteetä…. lumilyhdyn rakennus talvisena iltana. Arjen aurinko lataa väsyneen akkuja ja antaa virtaa. Arjen aurinko lataus – arjen parhautta!

Arjen peruskallio – Psalmin sanat:” Herra olet linnani ja turvapaikkani, sinuun minä turvaan….. Hän levittää siipensä yllesi ja ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on muuri ja kilpi.” Täällä pohjoisessa vakaan peruskallion mailla, voisi psalmin sanan kääntää ” Herra olet peruskallioni, joka ei järky” Arjessa on pieniä ja suuria maanjäristyksiä ja aamuisia pyörremyrskyjä sekä murrosiän tuomia trombeja, mutta niiden keskellä on mahtava ajatus, Herra meidän Jumalamme on peruskallio, joka kestää arjen myllerrykset.  Kestävä perustus – arjen parhautta!

Arjen parhautta vuoden viimeisiin päiviin!

Siunauksen säteistä alkavaan vuoteen 2019!

Johanna

33D734E2-DA9C-4A5E-ADB7-AE87EB002FDB

Takaisin ylös