Sulje

Miljoona

Kävin viime sunnuntaina laulamassa Kauneimpia Joululauluja. Enkä ollut ainoa, nimittäin noin miljoona suomalaista kokoontuu tänäkin vuonna niitä laulamaan. Miljoona! Se on varsin painava kannanotto hengellisten joululaulujen puolesta. Laulava kirkko on myös hyvin luterilaista ja yhteislauluperinne hyvin suomalaista, vaikka yhdessä laulaminen taitaa muuten olla vähenemään päin kouluissa, erilaisissa juhlissa ja tilaisuuksissa. Se on sääli, sillä yhdessä laulaminen on vaalimisen ja säilyttämisen arvoista suomalaista kulttuuriperintöä.

Kauneimmat Joululaulut sanoittavat kristillistä joulua. Joulukorttien kuvista jouluevankeliumi on jo väistynyt, mutta hengelliset joululaulut ovat säilyneet rakkaina ja tärkeinä. Miljoona Kauneimpien Joululaulujen laulajaa kertoo, että jouluevankeliumin sanoma puhuttelee meitä edelleen ja sille on vielä tilaa yhteiskunnassa. Ja laulamaan voi tulla jokainen: uskossaan väkevä tai kulttuurikristitty, etsijä tai epäilijä, uskonnoton tai ateisti. Lyriikat eivät ahdista, vaan antavat tilaa. Joulun ei kuulukaan erotella vaan yhdistää – se nyt on joulun sanomakin.

Kauneimmat Joululaulut ovat lahja laulajalleen mutta myös kolehtikohteelleen, ovathan Kauneimmat Joululaulut myös noin miljoonan euron hyväntekeväisyyskeräys. Tilaisuuksissa kerätään aina kolehti Suomen Lähetysseuran ulkomaantyölle. Tämän joulun kolehdilla edistetään tyttöjen koulutusta, vammaisten lasten koulunkäyntiä ja terveydenhuoltoa, ehkäistään perheväkivaltaa ja lapsityötä esimerkiksi Boliviassa, Nepalissa ja Etiopiassa. Ehkä jonakin jouluna kaikki lapset saavat laulaa rauhassa sekä koululauluja että joululauluja.

Suomen Lähetysseuran nyt jo 46. kertaa julkaiseman joululaulukokoelman suosikkilaulut olivat viime vuonna Otto Kotilaisen ja Sakari Topeliuksen Varpunen jouluaamuna, Kalervo Halosen ja Vexi Salmen Sydämeeni joulun teen sekä Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Oma suosikkikolmikkoni tämän vuoden Kauneimmista Joululauluista taitaa olla Leevi Madetojan ja Alpo Noposen Arkihuolesi kaikki heitä, Martti Turusen ja Mauno Isolan Me käymme joulun viettohon sekä uusi upea tulokas Leena Nikanderin ja Lasse Heikkilän Betlehemin yö.

Lähde sinäkin laulamaan ja ota kaveri mukaan!

Mikko W.

Kauneimmat Joululaulut Kouvolan seurakunnissa

Mainokset

Vallankumouksesta vallanlumoukseen

Ihmiskunnan historiassa vallankumoukset on tuiki tavallinen ilmiö. Jo kulttuurisen kehityksen alkuhämärässä niin sanottu neoliittinen vallankumous oli mullistava uusine tuotanto- ja elinkeino menetelmineen. Myöhemmin tutuksi ovat tulleet muun muassa Ranskan suuri vallankumous v 1789, joka aloitti historian uusimman ajan, Venäjän vallankumoukset v 1917 ja esim Chilen vallankumous 1973, jonka laineet ulottuivat aina Pohjolaan saakka vasemmistolaisen nuorisoliikkeen elämöinnin ansiosta. Vallankumoukset eivät aina ole olleet verisiä, vaan esimerkiksi DDR:n ja Neuvostoliiton romahtamisesta alkanut sosialismin alasajo itäisessä Euroopassa ei vaatinut montaakaan uhria. Vallankumouksen voi siksi mieltää myös siirtymäksi.

Vallankumous on siis yhteiskunnallinen ilmiö, jossa muuttuu tai muuntuu vallitseva poliittinen, hallinnollinen tai aatteellinen tapa toiseksi. Elämme tällä hetkellä kovin mielenkiintoisia aikoja vallankumousten suhteen. Jo pitkään on tiedetty, että niin sanottu ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ja siihen liittyvä debatti ovat omanlaisensa vallankumous. Aiemmin kovin ehtymättömältä vaikuttaneet luonnonvarat ovatkin rajallisia ja ihmisen rooli globaalin ilmaston muuttujana on varsin yksiselitteisesti todistettu. Mielenkiintoista onkin, että joissakin niin sanotuiksi kovin raamatullisiksi yhteisöiksi luonnehdittavissa piireissä varsin häpeämättömästi kiistetään ihmisen rooli ilmaston muutoksessa ja ei paheksuta esimerkiksi sademetsien hakkuita. Olen siksi viime aikoina varsin ahdistuneena lukenut esimerkiksi yhteiskristillisen Patmos ry:n blogikirjoituksia, joissa muun muassa presidentti Donald Trumpin ilmastopolitiikkaa kannatetaan paikoin varsin varauksetta. Luulen, että tämä presidentti Trumpin näkemysten kannattaminen joissain tiukan linjan kristillisissä yhteisöissä liittyy hänen Israel politiikkaansa, maahanmuutto kyynisyyteen ja taloudelliseen protektionismiin. Mutta. Täytyy myös todeta, että Donald Trumpin tulo presidentiksi on lisännyt kansalaisten mielenkiintoa yhteiskunnallisista kysymyksistä ja oikeasti ravistellut ihan aiheesta vallan kamarien ummehtuneita käytänteitä ja tapoja. Enää ei tehdä ja toimita, kuten aiemmin on tehty ja toimittu, eli yritetty kumartaa vähän joka suuntaan, kuten aiemmin usein oli tapana. Vallankumous se on pienikin muutos, jos se herättää ihmisiä, vaikkakin valitettava kahtiajako ”meihin ja heihin” uhkaavasti lisääntyykin.

Olemme matkalla kohti yhden suurimman vallankumouksen muistojuhlaa eli joulua. Joulun viettoonkin liittyy nykyään satunnaisia äärimmilleen vietyjä tapoja, kuten joissain kovin hurskaissa piireissä alkanut liikehdintä välttää joulua, koska se on liian yhteiskristillinen, sitä ei mainita juhlana Raamatussa ja germaanikielten yule sana viittaa alun perin pakanallisiin menoihin. Toivoa sopii, että tällainen ”vallankumous” ei liiemmin lisäänny, koska minusta siihen kätkeytyy aimo annos tekopyhyyttä ja Jumalalle kelpaamisyrityksiä. Kristillisen joulun vallankumouksellisuus on sen vastakohtaisuudessa ja yllätyksellisyydessä. Jumalan pojan syntymä alemman keskiluokan perheeseen ei sinällään ole vallankumouksellista. Todellinen ”pommi” onkin joulun ytimessä, eli ansiottomuudessa ja ilon vallankumouksessa. Enkelten riemussa ”Teille on tänä päivänä syntynyt vapahtaja!”, tiivistyy todellinen maailmanmullistus. Jumala ihmisen muodossa. Vallankumouksesta tulkoon meillekin vallanlumous, jossa hurmaannumme ja lumoudumme jumalallisen vallan laskeutumisesta pimeään maailmaan. Ilmastonmuutosahdistuskin tuntuu myös pienemmältä, kun kuljemme kohti sydänten vallankumousta; lähimmäisestä ja luomakunnasta aidosti välittävää mielenmuutosta.

Risto Pesonen

lehtori

Tämä päivä on tärkeä

On jouluaamu. Kello on neljä. Nousen ylös ja ajattelen, että kohta lähden. Sytytän kuusen kynttilät, katan pöydän valmiiksi joulukahvia varten, joka juodaan sitten – kohta.

Jouluyönä ei pyryttänyt, autotallille pääsee hyvin.

Ajelen rauhallisesti jouluaamun sinisessä hämärässä. On hiljaista. Yhtään kulkijaa ei näy. Isolla tielläkään ei tule ketään vastaan. Aamu, oikeastaan yö, on varmasti pimeä, mutta minun maailmani on loistavan kirkas, se hengittää rauhallisesti eikä mikään, mikään tässä maailmassa ole ollut niin täynnä kiitosta kuin tämä hetki. Oikeastaan rauha ja kiitollisuus ovat laskeutuneet jo viikko sitten pieneen elämääni, mutta tähän hetkeen se tiivistyy. Miten vahvaksi tunnenkaan itseni. Tämän jälkeen ei mikään voisi minua järkyttää. Niin tunnen, vaikka se ei totta olisikaan.

Kello on vähän vaille puoli kuusi, kun ajan keskussairaalan ison oven eteen. Sovittu aika on kello kuudelta. Mutta en ehdi katsella sairaalan eteisaulan kirkkaita valoja kuin kolme minuuttia, kun hissin ovi kolahtaa ja sieltä astuu minulle rakkain ja tärkein ihminen tässä maailmassa. Miten hyvin me tunnemmekaan toisemme.

Totta kai tiesin, että viimeistään puoli kuudelta olet täällä. Niin tietysti.

On itsestään selvää, että olemme tässä menossa kotiin. Ja kuitenkin kumpikin meistä tietää, ettei se ole ollenkaan itsestään selvää. Me saimme jatkoaikaa, ja koko avaruus tuntuu laulavan siitä kiitosta.

Kotikirkon kohdalla pysähdymme. Kirkko on juhlavalaistu, puiden huurteiset oksat loistavat himmeinä.

On jouluaamu. Jumalan suuri ja armahtava rakkaus koskettaa pieniä ihmisiä.

Kirkon tornissa kellot alkavat soida. Tänä jouluna ne soivat suoraan sisimpäämme ja niiden kaiku jää sinne. Tämän joulun kellot viestittävät, että tämä ajallinen elämä on annettu meille lahjana, ei tuhlattavaksi, vaan elettäväksi Jeesuksen, meidän kalliin Vapahtajamme askelissa.

Kun tulemme kotipihalle, joka sekin on juhlavalaistu tätä hetkeä varten, emme tarvitse sanoja. Ne olisivat liian pieniä ja mitättömiä tähän hetkeen.

Tämä jouluaamu, joka ei koskaan unohdu mielestäni, on vuodelta 1989. Miehelleni oli Helsingin Diakonissalaitoksella tehty sydämen ohitusleikkaus ja hän oli jatkohoidossa Kotkan sairaalassa. Hän oli vain 48-vuotias. Hän pääsi joululomalle kotiin, joulun jälkeen hoidot vielä jatkuivat.

Me saimme kymmenen vuotta jatkoaikaa. Sinä aikana me opimme sen, että vain tämä kuluva päivä on tärkeä, ei eilinen, ei huominen. Viesti oli selvä: Teillä on vielä päivä, välittäkää, rakastakaa läheisiänne, olkaa heille läsnä. Älkää tuhlatko elämäänne, viekää hyvä sanoma perille, seuratkaa Vapahtajamme esimerkkiä . Elämässämme oli rauha ja ilo.

Opimme senkin, että kaikki mitä on ollut, on olemassa aina, niin kuin kaikki tulevakin on salatulla tavalla läsnä jo nyt.

Kristus on valmistanut meille tien elämään ja siksi kerran usko muuttuu näkemiseksi, ja me tapaamme toisemme suuressa Isän kodissa. Ellei sitten käy niin, että hän on vastassa taivaan laiturilla, niin kuin lupasi.

Eila K.

 

LAHJOJEN AIKA

lahjapaketit

Nyt on lahjojen aika. Enkä tarkoita joululahjoja.

Olin eilen katsomassa ja kuuntelemassa Charlie Chaplin iltaa Kuusankoski-talolla. Kaksi Chaplinin mykkäfilmiä Kymi sinfoniettan soittaessa elokuviin tehtyä musiikkia. Upea elämys! Hänen filmeissään yhdistyy huumori ja syvä lämpö elämän laitamille joutuneita kohtaan. Chaplin oli monilahjakas nero, joka lähti ulkoisesti olemattomista olosuhteista. Hänen tarinansa olisi voinut edetä hyvin monella tavalla, niin karu oli se ponnistuslauta, jolta hän lähti. Köyhä koti, vakavista mielenterveysongelmista kärsivä äiti, joka oli pitkiä jaksoja sairaalassa, ilman isää kasvavat kaksi veljestä. Ja silti hän pääsi tekemään sellaista, mitä me vuosikymmenien jälkeenkin voimme ihastella ja tulla kosketetuksi. Hänen teoksissaan on jokin sellainen ”armon kosketus”, joka nousi varmasti hänen omista karuista kokemuksistaan. Chaplinin filmit kertovat selviämisen toivosta ja huumorin merkityksestä.

Ohjelmalehtisestä luin uuden tiedon: Chaplin ei osannut nuotteja. Silti hän sävelsi upeaa musiikkia elokuviinsa. Vaistolla ja korvakuulolla. Hän hyräili melodioita ja muut nuotinsivat niitä. Suvulla on kuulemma tallella paljon näitä Chaplinin hyräilemiä melodiapätkiä. Tuo tieto kosketti minua. Voidakseen toteuttaa jotakin itselle annettua lahjaa ei tarvitse olla ammattilainen tai koulutettu, osaava sillä tavalla kuin me ajattelemme, että pitäisi olla. Meillä kaikilla on jokin lahja, lahjakkuus. Usein ajattelemme, että lahjakkuuksia ovat vaikka taiteellisuus tai matemaattisuus, mutta niitä on paljon muitakin. Olen sanonut eräälle ystävälleni, että hänellä on mielestäni ihmisten koolle kutsumisen lahja. Hän rakastaa järjestää juhlia ja tapaamisia. Hän kokoaa ihmiset tapaamaan toisiaan. Toinen voi olla armoitettu käsittämään laajoja kokonaisuuksia, toinen keksii heti, mikä jonkin laitteen ongelma tai vika voisi olla. Olemme sokeita monelle sellaiselle lahjalle, joka on totta. Sekä itsessä että muissa. Ehkä erityisesti omille lahjoille, koska luulemme, että sen pitäisi olla jotakin erityisen hienoa tai taitavaa.

Ehkä oman lahjan voi tunnistaa siitä, että se on jotakin, joka sytyttää oman innon ja mielenkiinnon. Siinä on jotakin luontevan ja oman oloisen tuntuista. Se vahvistaa sitä, kuka minä olen. Se tuottaa minulle iloa, vaivannäöstä huolimatta. Siinä koen olevani aidoimmillani. Ei tarvitse takertua siihen, löytyykö se siitä ”lahjakkuusienlistasta”, jota omassa päässä on. Voi yllättyä: ”Voisiko tämä todella olla minun lahjani? ” Oman armosta saadun lahjan löytäminen tuo suurta iloa, itsensä löytämisen ja tarkoituksen tunnetta, kiitollisuutta elämää ja Taivaallista Isää kohtaan. Meidän tehtävämme on ottaa lahjat käyttöön ja antaa muiden tulla siunatuksi niiden kautta. Niin se on tarkoitettu.

Nyt on lahjojen aika. Löydä ja avaa.

Oma lahjanjakoni tässä: Äskettäin tekemäni laulun sanat. Ehkä ne voivat tuoda juuri sen minkä tänään joku tarvitsee.

 

Sinä olet lepo, Sinä olet

Tulevaisuus, jossa toivo virtaa

Sinä olet lepo, Sinä olet

luottamuksen syli

 

Minä olen ihme, minä olen

rakkauden kohde vailla vertaa

Minä olen ihme, minä olen

arkki salaisuuden

 

Sinä olet leikki, Sinä olet

piiri, jossa käsi tarttuu käteen

Sinä olet leikki, Sinä olet

vapauden ilo

 

Minä olen pieni, minä olen

kasvot, jotka käännät toisen puoleen

Minä olen pieni, minä olen

tarinasi maailmalle

 

Sinä olet kaikki, Sinä olet

alkulähde, päätepiste

Sinä olet kaikki, Sinä olet

tarkoituksen koti

 

Mia R

 

 

 

Sanat

Olen kova puhumaan eli puhun paljon. Joskus suustani tulevat sanat ovat mukavia ja hyviä ja tuottavat jopa iloa kuulijoille. Mutta lähes yhtä usein suuni suoltaa sanoja, jotka saattavat tuottaa pahaa mieltä jollekin. Välillä se on ihan tahatonta ja välillä ainakin osin tietoista. Olen myös hyvin suorapuheinen eli sanon asiat niin kuin ne ovat. Lienee tyhmyyttä etten halua tai osaa tulkita asioita rivien välistä, joten en itsekään harrasta epäselviä ja kiemuroita korulauseita. Kuitenkaan en haluaisi loukata tai satuttaa ketään, en edes sanoilla.

Totuushan kuitenkin on, että kun puhuu vain vähän tai ei ollenkaan, sanookin paljon. Hyvässä ja pahassa.

Mököttäminen ja puhumattomuus ovat mielestäni pahimpia mahdollisia kidutusmenetelmiä. Epäselvyydet ja riidat täytyy pystyä puhumaan selviksi, vaikka tuntuisi kuinka vaikealta. Toisaalta hyvä hiljaisuus on ihan parasta. Tietoisuus siitä, että tuo toinen hyväksyy minut täysin vajavaisuuksineni, antaa luvan olla välillä ihan hiljaa, puhumatta.

Viittomakieli on puhetta ilman sanoja, se on käsien liikkeitä ja kasvojen ilmeitä. Kyseistä kieltä osaamattomana en tiedä, miten negatiiviset asiat ilmaistaan, pitkälti varmaan kasvojen ilmeillä ja viittomien nopeudella. Viittomakieli on kuitenkin kaunista katsella ja siihen varmaan täytyy keskittyä toisella tavalla kuin huolimattomasti heitettyyn puheeseen.

Somekieli on tämän ajan kieli, jossa yleensä käytetään säästeliäästi sanoja, mutta kuitenkin sanotaan paljon. Se tuottaa paljon hyvää, mutta myös todella paljon pahaa. On liian helppoa lytätä joku totaalisesti somessa jopa pelkillä sanojen lyhenteillä ja ehkä vielä nimettömänäkin. Toisaalta myös positiivisuutta jaetaan sen kautta ihanan paljon. Surullinen, mutta hyvin lohdullinen ja yhteisöllinen esimerkki on viime viikonlopulta. Lähes 80 000 seuraajaa suri joukolla somejulkkiskoira Kyöstin kuolemaa. Koiran omistaja on murre-kielisillä päivityksillään saanut ihmiset ihastumaan persoonalliseen koiraansa. Pelkillä koiran kuvilla, ilman sanoja se ei ehkä olisi tapahtunut.

Sanoista on paljon osuvia ja varmaankin kokemuksen sanelemia sananlaskuja ja sanontoja; sanomattakin selvää, sano mitä sanot, sanansa mittainen mies, sana sanasta, säästää sanoja, sanan säilä, sanoo painavan sanansa jne.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat aina asettaa sanansa oikein ja kertoa sanoilla upeita tarinoita. Koska itselläni ei mitä ilmeisimmin sitä taitoa ole, lainaan muiden osaamista ja vaikenen.

Maaria Leinonen:

”Sanat – ei hennon hauraat

kuin perhosensiipi

vanamonkukka

vaan vahvat lujat

kuin malmi kuin teräs

 

ei muuri vaan portti

vanha kotiveräjä

jonka puut

avaamisesta ja sulkemisesta

sileät kiiltävät

käteensopivat

 

ei kiitävä virta

nielevä väylä

vaan lautta

silta joka kantaa yli

ei hautakivi

vaan linnunlento

 

ei tuhoava tuli

vaan valo

lempeä lamppu

yövalvojan ikkunassa

nuotio

tuulisella rannalla

Ei salama vaan sateenkaari –

jotakin lujaa

joka kantaa

avointa

joka vie jonnekin

sanat kuin ystävän käsi

tienviitta

pitkospuut

 

ne sanat tahtoisin löytää

Sinua varten

Sinulle.”

Satu J.

 

 

Äänestä hyvä ihminen!

Tiistaina 6.11. alkaa seurakuntavaalien ennakkoäänestys. Äänioikeutettuja ovat kaikki seurakunnan jäsenet, jotka viimeistään varsinaisena vaalipäivänä 18.11. ovat täyttäneet 16 vuotta. Edellisissä seurakuntavaaleissa neljä vuotta sitten vain 15,5 % äänioikeutetuista käytti ääntään. Kuluneella vaalikaudella kirkko käytti rahaa noin 4 miljardia euroa, mutta suurin osa veronmaksajista ei halunnut osallistua päätöksentekoon. Kuitenkin verovarojen käytöstä päättävät kokonaan aina vaaleilla valitut luottamushenkilöt. Viime vaaleissa valittujen luottamushenkilöiden keski-ikä oli 54 vuotta. Alle 30-vuotiaita luottamushenkilöitä valittiin 6 %, vaikka kirkon jäsenistä alle 30-vuotiaita on 35 %. Muuan luottamushenkilö piti hyvänä, etteivät nuoret sankoin joukoin käyneet äänestämässä – olisi nimittäin saattanut vaalitulos vääristyä! Niinpä.

twitter-faktat

No onko sillä mitään väliä, keitä siellä valtuustoissa ja neuvostoissa istuu? Saattaa olla, koska valtuusto päättää meillä Kouvolassa, rakennetaanko Lepolaan uutta siunauskappelia vai ei. Valtuusto päättää, myydäänkö Puhjonranta tai Niiniranta tai Pytynlahti. Valtuusto päättää, mikä suuruista kirkollisveroa meillä kerätään. Ja seurakuntaneuvostot taas päättävät, keitä seurakuntiin otetaan töihin ja mitä rippikoululeiri maksaa. Seurakuntaneuvostot päättävät, miten rahat jaetaan seurakunnan työalojen kesken – nuorille vai muorille. Siksi molempien edellä mainittujen ikäryhmien edustajien kannattaa valvoa etujaan.

minun-kirkkoni-sin-vaaka

Seurakuntien vaaleilla valitut luottamushenkilöt pääsevät myös äänestämään mahdollisessa piispanvaalissa ja ainakin valitsemaan kirkolliskokouksen, joka päättää mm. avioliittoon vihkimisestä ja vaikkapa kirkon tietojärjestelmistä, jotka ovat viime aikoina erityisesti herättäneet huomiota. Kirkolliskokous päätti ottaa vuoden 2012 alusta käyttöön kirkon keskitetyn talouspalvelukeskuksen ja uuden jäsentietojärjestelmän. Niiden piti tuoda  vuosittain miljoonasäästöjä. Toisin kävi. Tilintarkastusyhtiö KPMG selvitti, että keskitetty talouspalvelu on tuonut lisäkuluja 60 miljoonaa euroa ja jäsentietojärjestelmä 21 miljoonaa. Prosentteina tuo ei ole paljon, kun vuodesta 2012 kirkko on käyttänyt ehkä noin 7 miljardia euroa, mutta kyllä moni olisi keksinyt tuolle 81 miljoonalle eurollekin ihan hyvää käyttöä.

kLV0YATw

Niin, kannattaako siis äänestää? Jos et äänestä, tulee valtuustoihin ja neuvostoihin valittua kyllä ihan oikea määrä ihmisiä ja kaikki päätökset tulee tehtyä ja kaikki rahat varmasti käytettyä. Ei huolta! Mutta, jos kiinnostaa, ketkä tuosta rahankäytöstä ja -jaosta, kiinteistöistä, henkilöstöstä, maksuista ja vaikkapa vihkikaavan sanamuodoista päättävät, lienee parasta käyttää äänioikeutta.

KvTUDd9A

Mikko W.

www.seurakuntavaalit.fi
www.kouvolanseurakunnat.fi/seurakuntavaalit
#minunkirkkoni

 

Häpeän ääni – ja kuinka siitä pääsee eroon

shame

”Oho, onpas sulla iso finni naamassa!”

”Kattokaa, se itkee!”

”Miten sä jaksat syödä noin paljon?”

Jokainen meistä on joskus kuullut sanoja, jotka ovat satuttaneet. Sanoja, jotka ovat jättäneet syvän jäljen sisimpään. Välillä ne nousevat pintaan kuin ilkkuakseen: Sietäisit hävetä!

Häpeän ääni nousee sisimmästämme. Se ääni kuulostaa eri ihmisillä erilaiselta. Jollakin se voi olla äidin ääni, joka sanoo sinun olevan huono lapsi. Tai isän ääni, joka sanoo, etteivät tosimiehet itke. Se voi olla koulukaverin ääni, joka pilkkaa ulkonäköäsi. Tai opettaja, joka kutsuu tyhmäksi koko luokan edessä. Jollakin häpeän ääni kuulostaa entiseltä seurustelukumppanilta, joka kommentoi vartaloasi, tai ohikulkijalta, joka huomauttaa painostasi.

Psykologian tohtori ja kirjailija Anja Laurila on kirjoittanut osuvan runon häpeästä:

Lähdin lapsuuskodista

selässäni reppu

ja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.

Ja aina oli tulos:

Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.

Sitten löysin uuden.

Se sanoi:

Riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin,

mittani oli virheellinen.

Sen ainoa lukema oli:

ei riitä.

Vein sen takaisin,

ja äitini hämmästyi:

Ei se virheellinen ole,

se on perintömitta

ja kulkenut suvussa kauan.

Häpeän siemen kylvetään meihin jo lapsuudessa. Nuoruuden herkkyydessä se kasvaa ja kasvaa, ja aikuisena se alkaa levittämään siemeniään eteenpäin. Häpeästä tulee helposti sukupolvien kierre.

Häpeän vastakohta on armo. Toisin kuin syyllisyys, joka kohdistuu ihmisen tekoihin, häpeä kohdistuu ihmiseen itseensä, hänen olemukseensa. Häpeävä ihminen ei ole varsinaisesti tehnyt mitään väärää, vaan kokee olevansa vääränlainen. Silloin ei auta rippi ja synnintunnustus, vaan tarvitaan hyväksyntää, armollisuutta itseään kohtaan. Liian suurten odotusten purkamista. Häpeän äänen vaientamista.

On tärkeää muistaa, ettei sinun tarvitse kuunnella ihmisiä, jotka jatkuvasti loukkaavat sinua ja hajottavat itsetuntosi. Ei ole väärin ottaa etäisyyttä tällaiseen ihmiseen, ei edes silloin, jos hän on perheenjäsen. Se on tärkeää niin oman hyvinvointisi kuin läheistesi vuoksi.  Se ei ole helppoa, mutta joskus täytyy käyttää kirvestä, jotta häpeän ketju saadaan poikki.

Vielä vaikeampaa on saada sisäinen ääni hiljaiseksi. Mitä kauemmin häpeän äänen kanssa on kamppaillut, sitä kovempaa se huutaa. Tarvitaan toisenlainen ääni, armollisuuden ääni, joka sanoo: ”Minä olen hyvä. Minä olen kaunis. Minä riitän.” Näitä sanoja on toistettava ja toistettava, kunnes ne vahvistuvat ja peittävät häpeän äänen allensa. Ne on myös kuultava toisten suusta: ”Sinä olet hyvä. Sinä olet kaunis. Sinä riität.” Parantumisen polulle ei kannata lähteä yksin. Ota mukaasi matkakumppani, läheinen tai ammattilainen.

Toivotan sinulle, sanojen runtelemalle, hyvää matkaa armovirren sanoin:

Saan jättää kuilut synkkyyden.

Jää taakse valheen yö.

Nyt kuljen armon luottaen,

ja vielä jatkuu työ.

(Virsi 932 ”Oi ihmeellistä armoa” (Amazing Grace), 3. säkeistö)

grace

Verna K.

Takaisin ylös