Sulje

Miltä Jeesus näyttää?

jeesus
Jeesus kuvattuna lasimaalauksessa Kauhajoen kirkossa

(Tämä kirjoitus on jatkoa aiempaan postaukseen ”Miltä Jumala näyttää?”)

Kysymykseen Jeesuksen ulkonäöstä on paljon helpompi vastata kuin kysymykseen Jumalan ulkonäöstä. Jeesus on historian henkilö, joka eli tiettynä aikana tietyllä alueella, joten hänen ulkonäöstään voidaan päätellä paljonkin.

Jeesus oli juutalainen mies ja kotoisin Galileasta. Hänen ihonsa, hiuksensa ja silmänsä olivat ruskeat. Juutalaisen perinteen mukaisesti hänellä oli parta. Todennäköisesti hänen tukkansa oli sen ajan miesten tapaan lyhyt. Jeesus tuskin oli kovin pitkä, tutkijoiden mukaan Jeesuksen aikalainen seemiläinen mies oli keskimäärin 155 senttiä pitkä.

Tällainen kuva Jeesuksesta ei kuitenkaan ole meille kovin tuttu. Länsimaisessa taiteessa Jeesus on esitetty hyvin eri tavalla. Jeesus kuvataan usein vaaleaihoisena ja pitkähiuksisena, kauniskasvoisena miehenä. Jeesuksesta kertovissa elokuvissakin pääosaa esittää miltei poikkeuksetta valkoinen mies.

Meidän mielikuvamme Jeesuksesta ovat usein kaukana todellisuudesta. Meidän mielikuvamme on pyhäkoulusta opittu kiiltokuvajeesus. Jeesuksen kuvaamisena valkoisena on käytetty muun muassa orjuuden ja holokaustin oikeuttamiseen.

Jeesus ei ollut valkoinen. Tämä toteamus loukkaa monia ja jotkut pitävät tätä jopa jumalanpilkkana. Vielä vakavampaa on monen mielestä Jeesuksen sukupuolen kyseenalaistanminen, mutta aion silti tehdä niin. Oliko Jeesus mies?

Raamatun mukaan Maria synnytti poikavauvan. Jeesuksen sukupuoli määriteltiin siis syntymässä mieheksi. Häntä nimitetään myös Jumalan Pojaksi. Kuitenkin Jeesus käytti itsestään myös feminiinisiä kuvauksia (Matt. 23:37).

Jumalalla ei ole sukupuolta, joten myös Jeesus voi aivan hyvin olla sukupuoleton. Hän syntyi miehen ruumiiseen hyvin patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Jos Jeesus ei olisi ollut ruumiiltaan miehinen, hänellä ei olisi ollut samanlaisia mahdollisuuksia opettaa ja julistaa. Se, että Jeesuksella oli miehiset ruumiinosat ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että hänen sukupuoli-identiteettinsä olisi ollut mies.

Meillä ihmisillä on tapana laittaa Jumala ja erityisesti Jeesus meille sopiviin määritelmiin ja laatikoihin. Välillä on kuitenkin hyvä ajatella laatikon ulkopuolelta. Mitä kaikkea meille ja erityisesti eri vähemmistöille voi tarjotakaan Jeesus kuvattuna ei-valkoisena ei-miehenä. Tällainen ajattelu ei vähennä Jeesuksen merkitystä tai jumalallisuutta – päinvastoin! Jumala ei ole mustavalkoinen, vaan hänessä näkyvät kaikki sateenkaaren värit.

neither
Taiteilijan nakedpastor teos ”Neither

 

Verna K.

Mainokset

Myötä- ja vastoinkäymisissä

Viime kesäkuussa koitti päivä, josta olin haaveillut pienestä tytöstä lähtien. Seisoin kotikirkkoni eteisessä, kanttori alkoi soittaa, suntio avasi ovet ja kaikki minulle rakkaat ihmiset kääntyivät katsomaan meitä, minua ja miestä, joka olisi muutaman hetken kuluttua aviopuolisoni. Hetkeä aiemmin olimme vielä istuneet sakastissa kanttorin ja papin kanssa vitsaillen ja etsien vyötä vihkipapin albaan. Olimme sulhaseni kanssa hipsineet Elimäen kirkon seinustoja pitkin pääovelle niin, että hän huomasi morsiushuoneessa kenkiensä olevan tervassa, jota oli valunut vastatervatulta katolta maahan. Hän oli lisännyt vielä viimeisen hiusvahasilauksen hiuksiinsa ja huomasikin sitten, että mitään mahdollisuutta käsienpesuun ei ennen vihkimistä ole. Hymyilytti, hermostutti ja sydän jyskytti rinnassa. Kuitenkin ovien auetessa ja astuessamme kirkkoon seurakunnan ja Jumalan kasvojen eteen, rauha valtasi meidät molemmat.

ds-c5211

Minulle kirkossa vihkiminen oli itsestäänselvyys ja olen iloinen, että sulhasenikin oli tähän suostuvainen. Itselleni oli tärkeää saada avioliitolle Jumalan siunaus ja lopulta tätä olikin todistamassa sata vierasta. Häitä suunnitellessani mietin todella tarkasti, mitä haluan nimenomaan vihkimisessämme tapahtuvan, hääjuhlan ohjelma oli minulle jollain tapaa sivuseikka. Minulla olikin niin tarkat suunnitelmat, että puheessaan vihkipappimme totesi vihkiharjoituksemme olleen hänelle helpoin koskaan.

Ennen kirkkovihkimistä on muutamia asioita, joita tulee hoitaa. Kirkon varasimme vuosi sitten kesällä, noin 11 kuukautta ennen häitä. Sekä vihkipappi että kanttori olivat meille tuttuja entuudestaan ja he tulivat vihkimiseemme omalla ajallaan, pappi virkavapaalta ja kanttori toisesta seurakunnasta. Heitä molempia kysyin tehtävään henkilökohtaisesti. Kolmisen kuukautta ennen häitä teimme internetissä pyynnön avioliiton esteiden tutkinnasta ja viikkoa myöhemmin saimme postissa esteettömyystodistuksen. Kuulutukset luettiin vihkikirkossamme kolme viikkoa ennen häitä. Puolitoista viikkoa ennen h-hetkeä pidimme jo edellä mainitun kirkkoharjoituksen ja samalla kävimme papin kanssa vihkikeskustelun. Tosiaan, menimme kirkkoharjoitukseen sulhaseni kanssa kahdestaan ja pappi vielä varmisti, että onko tosiaan niin että muita ei ole tulossa. Tähän vastasimme huvittuneina, että onko joku muu menossa meidän kanssamme naimisiin.

ds-c5483

Vihkimisen kulkuun liittyen piti miettiä muutamia asioita. Saimme kiitosta siitä, että tosiaan astelimme alttarille yhdessä. Nykyään on kuitenkin melko yleistä, että morsiamen isä tai muu läheinen saattaa morsiamen alttarille. Meille oli kuitenkin tärkeää taittaa matka yhdessä. Lisäksi olin päättänyt jo aikoja sitten, että kaaso ja bestman istuisivat vihkitilaisuuden ajan penkissä ja nousisivat sieltä toimittamaan heille annetut tehtävät: kaaso luki tekstin ja bestman piti huolta sormuksesta. Pidin morsiuskimppua koko vihkimisen ajan itse, vaikka olin aluksi ajatellut, että annan sen siskoni huomaan. Kuitenkin tajusin, että kimppua tuskin tulee kannettua koko hääjuhlaa mukana. Raamatunkohdiksi valitsin sellaiset tekstit, jotka puhuttelivat itseäni eniten. Psalmina luettiin korkeimman suojeluksesta ja raamatunkohtana halusin kuultavan jotain muuta kuin korinttilaiskirjettä, vaikka kyseinen teksti kaunis onkin.

Vihkimisessä kuultu musiikki sovittiin yhdessä kanttorin kanssa ja hän oli onneksi suopea ideoillemme. Tulomarssina kuultiin mieheni toiveesta elokuvamusiikkia ja poistumismusiikkina minun pitkäaikaisen haaveeni mukaan Verdiä. Itselleni aiheutti melko paljon päänvaivaa virsi, jonka haluaisin vihkimiseen. Pyörittelin melko paljon vaihtoehtoja, mutta lopulta pari viikkoa ennen häitä päätin, että virsi oli tuttu ja juhlava Soi kunniaksi luojan. Lisäksi vihkimisessä esiintyi ystävämme, joka lauloi kitaran säestyksellä meille henkilökohtaisen ja tärkeän kappaleen. Itse vihkitilaisuus oli kaunis, herkkä ja rento. Lyhyesti sanottuna se oli meidän näköisemme. Kaikki sujui kuten piti ja kuten olimme toivoneet.

ds-c5592

Kirkosta poistuessamme saimme rakkailtamme raikuvat suosionosoitukset. Riisiä ei heitetty eikä saippuakuplia puhallettu. Kirkon portilta autokuskimme huikkasi, että hääautostamme on akku loppu eikä auto käynnisty. Kun kirkon portinpielessä autoon viriteltiin käynnistyskaapeleita, ei minua haitannut mikään. Olinhan sillä hetkellä maailman onnellisin nainen ja rinnallani oli maailman ihanin ihminen, jota saan kutsua aviomiehekseni myötä- ja vastoinkäymisissä.

Kirjeestä kolossalaisille 3:12–14

Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi.

Silja H

_DSC5391

Kuvat: Terhi Töyry

KUN LAPSI SUREE

Olen ollut lapsen suru-teeman äärellä sekä työssä että uutisten kautta. On aina kauheaa kun lapsi joutuu menettämään ja lapsen suru on raastava asia aikuisille. Se vääntää jotakin mutkalle omassa sielussakin, kun lapsi joutuu kärsimään. Niin sen tietysti täytyykin olla, että lapsen kokemat vastoinkäymiset herättävät meissä erityisen myötätunnon. Lapsi tarvitsee kaiken aikuisilta tulevan tuen muutenkin elämässään, mutta varsinkin silloin, kun tulee jotain niin isoa, että sitä ei voi edes käsittää.

Meillä aikuisilla on usein tapana haluta säästää lapsia kaikelta ikävältä esim. suremiselta. Käytännössä se näkyy mm. siinä, että lapsia otetaan yhä vähemmän mukaan hautajaisiin. Tai lasta ei viedä sairaalaan katsomaan kuolevaa läheistä, jotta hänelle ei tulisi ikäviä muistoja. Että päällimmäiseksi voisi jäädä paremmat ajat ja terve ja jaksava pappa tai mummo, tai äiti tai isä… Tämä suuntaus surettaa minua kovasti. Lapsi varsinkin tarvitsee konkretiaa voidakseen käsittää kuolemaa ja menetystä. Että saa nähdä ja hyvästellä, että saa nähdä myös aikuisten surevan ja sen, että he sittenkin selviävät. Kun näkee, että surusta huolimatta aikuinenkin jatkaa elämäänsä, se tuo turvaa. Menetykset eivät tarkoita koko elämän päättymistä. Lapsikin tarvitsee samoja hyvästelyn rituaaleja ja arjen jatkumista kuin aikuinenkin.

Keväällä oli suru-konferenssi Tampereella( jokavuotinen, voin suositella) ja siellä puhuttiin myös lapsen surusta. Siitä, että lapsen suru eroaa paljon vähemmän meidän aikuisten surusta kuin luulemmekaan. Sekä iso että pieni tarvitsee aikaa, turvallisuutta ja mahdollisuutta näyttää surua. Ja surun sanoittamista.  Suru lähtee vain suremalla. Se pätee kaiken ikäisiin. Lapsen onni on se, että hän viipyy surussaan hetken ja voi kohta taas jatkaa leikkejään ja elää elämäänsä. Ehkä siksi me aikuiset saatamme luullakin ettei lapsi surekaan, tuolla hän taas iloisesti leikkii.

Käytän tilaisuutta hyväksi ja mainostan samalla tilaisuutta, jossa lapsen ja nuoren surun ymmärtämiseen voi saada välineitä.

KUN LAPSI MENETTÄÄ Ma 30.9. klo 17.30-19.30 Maria-salissa Kouvolan seurakuntakeskuksella. Avoin keskustelu- ja koulutustilaisuus kaikille asiasta kiinnostuneille ja osaava asiantuntija(sosiaalipsykologi Kati Kärkkäinen) puhumassa aiheesta. Tervetuloa!

Rakkaus on lääke kaikkeen. Se ei ole imelän iskelmän väärä sanoma, vaan oikeasti totta. Kuka tahansa ja minkä ikäinen tahansa tänäänkin tulee murheessaan vastaamme, meidän osoittamamme välittäminen ja rakkaus hoitaa haavoja. Sitä tarvitsemme itsekin.

Onneksi Isän rakkautta riittää jokaiselle. Huononakin päivänä. Kiitos siitä!

Mia R

tyttö ja pehmo

 

 

 

 

Lapsuuden turvallinen maailma

Suvisena yönä kahlasi
Jumalan pieni ja kiharatukkainen enkeli
kukkameressä tuoksuvassa.
Joen rannalta nousi suloinen, lämmin ja kostea usva
ja levisi harsokukkien ylle
kuin vaalea huntu.

Jumalan pieni enkeli silitti hiljaa
suvikukkien merta ja enkeli itki.
Jumalan pieni enkeli itki:
Meidän Isämme taivaassa,
loitko turhaan kauneuden ?

Vuosia sitten eräänä alkukesän valoisana yönä tulin kielometsästä tuoksuva kimppu käsissäni ja ”näin” tuon kaiken, näin enkelin, joka itki sitä, että ihmiset ovat unohtaneet Jumalan eivätkä näe niitä lahjoja, joita Jumala on meille antanut. Eivät näe eivätkä arvosta. Kotiin tultuani kirjoitin näkemäni muistiin. Suviyö oli kaunis, valkoinen, kukkia täynnä. Kaikkialla oli hiljaista, kiurunkin pesässä nukuttiin. Oli kuin luonto olisi heijastanut taivaan kauneutta. Ainakin Jumalan henki liikkui kaiken yllä.

Tänä päivänä me olemme vieraantuneet Jumalasta. Ihmiset eivät osaa puhua uskosta ja Jumalan huolenpidosta normaalisti ihmisen elämään kuuluvana. Raamattu ei kuulu luetuimpiin kirjoihin ja Jumalan lupauksia ei tunneta. Jeesusta ei pidetä Vapahtajana, vaan eettisenä opettajana. Ei ihme, että me vanhat sanomme, että ennen kaikki oli paremmin, vaikka Saarnaajan kirja siitä varoittaakin. Siellähän sanotaan muun muassa: ”Älä kysele, miksi asiat ennen olivat paremmat kuin nyt, sillä et sinä viisauttasi sitä kysy.”

Meidän lapsuutemme maailma oli turvallinen. Meitä kasvatettiin luottamaan kaikkivaltiaan ja rakastavan Jumalan apuun. Me lapset näimme, että äiti ja isä elävät niin kuin opettavat. He neuvoivat olemaan oma-aloitteisia ja rehellisiä. Ei tarvinnut odottaa pyyntöä tai käskyä, piti oppia näkemään myös itse, missä apua tarvitaan. Jumala taivaassa katseli meitä ja iloitsi toimistamme. Me elimme Jumalan huolenpidossa. Me tiesimme, että jos me otamme jokaisen päivän kallisarvoisena lahjana Jumalan kädestä, meidän ei tarvitse pelätä mitään. Jumala poistaa pelon, antaa meille elämänrohkeutta ja voimaa sekä sydämeen ihmeellisen rauhan. Tieto siitä on lapsuuteni suuri lahja .

Entisaikojen elämä oli työntäyteistä, mutta kiireestä ei kukaan puhunut mitään. Viikonloput olivat juhlaa ja lepoa. Lauantaina kaupat sulkivat ovensa jo iltapäivällä ja illan suussa kuunneltiin, kuuluuko kirkonkellojen ääni kotipihalle. Usein kuului, ja äiti sanoi: ”Suntio siellä soittaa pyhän sisään.” Pyhyyden tunto oli ennen voimakas ja kotikirkon merkitys oli suuri. Elämään rukoiltiin Jumalan siunausta ja varjelusta.

Ensimmäisenä opiskelusyksynäni Helsingissä muistelin usein lapsuuteni maailmaa ja halusin kertoa vanhemmilleni, miten kiitollinen olen heidän opetuksistaan. Kirjoitin pienen runon, mutta sen lähettäminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Muistin, että äiti oli tilannut Kotiliesi-lehden, niinpä vein runoni Kotilieden toimitukseen ja se julkaistiin lehdessä. Äidille runon löytyminen oli iloinen yllätys. Runo oli tällainen:

Minun äitini ja isäni kodissa
oli paljon auringonpaistetta:
Lattialla raitaiset matot,
pihalla asteripenkit
ja äidin kahvipannulla
kiiltävät kupariposket.

Ja joskus sattui,
että ne kaikki
ilosta nauroi.

Eila K.

Rakkaudesta käsikelloihin

Minulla on musiikkiharrastus, joka herättää lähes aina keskustelua ja ihmetystä. Soitan käsikelloja ja chimekelloja. Suurin osa ihmisistä ei ole kummastakaan kuullut aiemmin ja päädyn usein levittämään käsikellojen ilosanomaa. Nyt haluan levittää tätä ilosanomaa kaikille lukijoillekin. Varoituksen sana, tämä kirjoitus sisältää häikäilemätöntä käsikelloyhtyeen ja chimekelloyhtyeen mainostamista.

IMG_20170120_204230IMG_20170225_195852

Käsikellojen historia juontaa juurensa 1600-luvun Englantiin. Eli tavallaan ei ole mistään uudesta soittimesta kyse. Chimekelloja on alettu valmistaa 1970-luvulla, joten ne ovat uudempia soittimia. Käsikellojen ja chimekellojen historiasta voit lukea halutessasi enemmän www.kasikellot.fi -sivuilta. Käsikelloja ja chimekelloja soitetaan periaatteessa samalla tavalla. Kelloja heilautetaan ja niistä lähtee ääni. Tämä ei kerro koko kuvaa soittamisesta, mutta sitä on muutenkin vaikea kuvailla. Kannattaa käydä katsomassa, niin ymmärtää soittotapaa paremmin.

Kuten kuvista näette käsikellot ovat kirkonkellojen näköisiä ja chimekellot enemmän putkimaisia. Chimekellojen suomenkieliseksi nimeksi onkin ehdotettu putkikelloja, mutta se ei ole kovin imarteleva nimi. Sointiväri eroaa hieman käsikelloilla ja chimekelloilla. Eron huomaa, kun molempia soitetaan samassa kappaleessa. Jotkut ovat kuvailleet chimekellojen sointia taivaalliseksi ääneksi, enkelien lauluksi.

Käsikelloja löytyy Suomesta viideltä eri paikkakunnalta. Jenkeissä ja Japanissa käsikellot ovat yleisempiä, niitä soitetaan kouluissakin. Chimekelloja löytyy useammalta paikkakunnalta, mutta en tiedä, kuinka monessa paikassa on kuoro/yhtyetoimintaa tai kuinka paljon kelloja soitetaan seurakunnan arjessa.

handbells-2793510_1280

Miten minä päädyin kellojen maailmaan? Aloitin soittamaan chimekelloja opiskeluaikana, kun opiskelukaverini käsikellokonkarina veti seurakunnalla chimekelloryhmää. Soitin muutaman vuoden siellä, kunnes toiminta loppui. Samainen opiskelukaverini kysyi minua soittamaan käsikellokuoroon, johon tarvittiin lisää soittajia. Käsikellokuoro harjoitteli kotipaikkakunnallani ja lapsuuden seurakunnassani. Sieltä käsikellot olivat tuttuja minulle jo entuudestaan, vaikken ollut kuin kokeillut nopeasti niitä. Liityin kuoroon ja siitä lähtien olen soittanut käsikelloja. Nykyään olemme käsikelloyhtye Vivo. Kiertelemme ympäri Suomea mahdollisuuksien mukaan ja olemme käyneet Kouvolassakin soittamassa. Itse asiassa sen takia tiesin, että Kouvolassa on chimekelloja ja osasin Kouvolaan muutettuani hankkiutua niiden pariin.

chimekellot

Kouvolan chimekelloyhtye Klangi on perustettu 2018. Soittajien joukkoon kuuluu vasta-alkajia ja kellokonkareita, nuotit etukäteen osaavia sekä nuotteja osaamattomia. Chimekellot on siitä hyvä soitin, että siinä voi aloittaa vain yhdellä kellolla ja lisätä niitä taitojen karttuessa. Kuten yllä olevasta kuvasta näette, kellossa on aina sävelen nimi ja mihin se sijoittuu nuottiviivastolla. Tämän tietynlaisen yksinkertaisuuden vuoksi chimekelloja on hyvä käyttää esimerkiksi kouluissa.

Jos sinua alkoi kiinnostaa käsikellot tai chimekellot, niin löydät:

Anna O.

Parisuhteellisuusteoria

Albert Einstein muotoili niin sanotun yleisen suhteellisuusteorian, joka ilmaisi energian, massan ja valonnopeuden suhteen hyvin eksaktisti. Menemättä sen enempää kvanttimekaniikkaan tai teoreettiseen fysiikkaan, on suhteellisuuteoria nykyään yleisesti hyväksytty ja empiirisesti vakuuttavasti todennettu näkemys, joka sotii mm arkiajattelua vastaan kuvaten esimerkiksi valonsäteenkin kaareutuvan massan vaikutuksesta. En tiedä, millainen oli fyysikko Albertin oma henkilökohtainen elämä esimerkiksi puolisona ja miehenä, mutta en voi välttyä ajatukselta, että kovan luokan fyysikko haluaisi olla kehittämässä maailmaan teoriaa, joka selittäisi aineen tasolla, eli redusoimalla todellisuus vetyatomin tasolle, myös ihmisen käyttäytymistä ja varsinkin parisuhdetta. Voi olla, että paljon tarvitsee vettä virrata Kymessä, ennen kuin voidaan löytää selittäviä ja todistettavissa olevia tekijöitä esimerkiksi parisuhteen toiminnalle tai toimimattomuudelle. Kovin helppoa olisi mennä hurskaan kristillisen kaavun alle ja todeta, että Pyhä kirja kertoo oikean ja selkeän tavan toimia ihmissuhteissa, ennen kaikkea parisuhteessa. Monesti näin olisikin, ellemme alkaisi tuijottamaan kirjainta ja huomaisi, että esimerkiksi Vanhan testamentin suuret sankarit olivat parisuhderintamalla tämän päivän mittarilla aika veijareita. Toisaalta voisimme ottaa parisuhteellisuusteoriamme pohjaksi apostoli Paavalin, jonka näkemys esimerkiksi avioliitosta oli nykyiseen parisuhdepalikkapeliin verrattuna vähintäänkin kyyninen. Paavali kun piti parisuhdetta ja avioliittoa toki tärkeänä, mutta uhrasi sen käsittelyyn varsin vähän aikaa ja energiaa. Tärkeintä oli sanoma ylösnousseesta Herrasta, joka oli piakkoin tulossa takaisin.

Olisi mielenkiintoista löytää jokin fysikaalinen tai kemiallinen kaava ihmisten keskeiselle gravitaatiolle, joka selittäisi vetovoiman lait ja joka selittäisi myös anomaliat eli poikkeavuudet ja puutteet vetovoimalle. Ehkä tulevaisuuden parisuhteiden Einstein voisi luoda kaavan, joka selittäisi kahden ihmisen vetovoimakentän vahvuuden, heikkouden ja suuruuden. Tällöin maailmankaikkeuden eriskummallisin, kiehtovin ja monella tavalla ihastuttava ilmiö, eli toisen ihmisen vetovoima ja lumovoimineen tulisi ehkä myös meille yksinkertaisille miehille ymmärrettävään muotoon. Siihen asti joudumme (ja myös saamme!) ihastella järjetöntä ja kummallista ilmiötä nimeltä parisuhde vain verbaalisten ym kielikuvien ilmaisulla tai tunteella, jota on vaikea sanoiksi usein pukea. Parisuhteellisuusteoria voisi avata sitä mallia, miksi asiat menevät puoliskon kanssa miten menevät. Mutta tekisikö se elämästä liian rationaalisen tylsää ja ennakoitavaa? Ehkä elämän onkin löytöretki, jossa toisen ja oma maailma sisältää edelleenkin kiehtovia ja yllätyksellisiä puolia jota elää todeksi. Luoja kun loi elämän myös nautittavaksi, kauniiksi ja iloittavaksi. Kaikkea ei ehkä sittenkään tarvitse selittää auki…?

 

Risto Pesonen

Tyhjä tiedosto, vasara ja nauloja

Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Tunkkainen työhuone. Koneen näytöllä tyhjä tiedosto eikä yhtään järkevää ajatusta päässä. Tällaistako on olla levännyt ja akut täynnä virtaa? Lomaltapaluuahdistuksen siivittämänä aloin pohtimaan omaa rooliani työyhteisössä. Miten pystyisin tekemään työni paremmin, itseäni ja muita tyydyttävästi. Tiedostoja selaillessani löysin sattumalta Positiivareiden sivulla julkaistun Arto L:n tekstin naulojen sielunelämästä.

MILLAINEN NAULA SINÄ OLISIT?

”Se jolta puutuu rohkeutta olla vasara, pärjää kyllä naulan tehtävissä.”

Ajatus naulana olemisesta pisti pohtimaan, millainen naula voisin olla:

– kääntyisinkö ”tuulessa” väärään jo heti lautaan lyötäessä ja joutuisin heti pois käytöstä jääräpäisenä ”vänkyränä”…

– joutuisinko aluslaudoitukseen ja eläisin sammutetuin lyhdyin koko elämän piilossa…

– pääsisinkö uusiokäyttöön ja saisin uuden elämän kun revittäisiin pois vanhasta ympäristöstä ja oikomispuhuttelun jälkeen naulattaisiin uuteen paikkaan…

– vaiko ihan julkisivuun naulautuisin ja voisin paistatella julkkiksena vaikkapa suojellun talon seinässä…

– vai olisinko veneen naula, mököttäisin talvet peiton alla ja kesäisin nauttisin vaihtelevista maisemista…

– entäpä kengän kantanaula, jos isäntä liikaa monottaisi, liukkaalla kelillä voisin vetäistä jalat alta…

– olisinko naula, joka tykkää meikata, pinotexit ja miranolit naamaan niin näyttää paremmalta…

– mutta kukaan tuskin haluaisi olla se naula joka puhkaisee autonrenkaan, siinä tulisi rullatuksi itsekin…

Ehkä sittenkin rohkenisin olla vasara!

Iltaisin pää kipeänä, mutta aamulla taas iskussa ja mikä parasta, vasarana näkee paljon erilaisia nauloja!

-Arto L- Positiivarien Ajatusten aamiaisessa 2018 

Monenlaisia nauloja ja vasaroita löytyy erilaisista yhteisöistä, mutta tärkeää on muistaa, että yksinään naula tai vasara ei pysty rakentamaan yhtään mitään. Toivoisin joskus olevani naula, mikä rakentaisi ja tukisi toisten avulla jotain tärkeää ja näkymättömästi pitäisi rakennelman kasassa. Silloin ehkä olisin tyytyväinen työsuoritukseeni.

Sain oikeasti kesälomalla levättyä ja tulin hyvillä mielin töihin. Ahdistus helpotti ensimmäisen työpäivän aikana kun muistin tietokoneen salasanan. Onneksi kesän muistoihin voi aina palata. Tärkeintä on kuitenkin elää tässä päivässä ja naulana jollaiseksi minut on luotu.

Satu J.

IMG_20190724_211124

Takaisin ylös