Tappavaa siunausta

Raamatun kielenkäytössä ja maailmassa siunaus on yleensä jotain, mikä liittyy Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen tässä ajallisessa elämässä, jotain sellaista aineetonta tai aineellista hyvää, jota Jumala armostaan meille lapsilleen suo. Otsikko vie ajatukset kuitenkin hieman erikoiseen suuntaan. Maapallon väestöstä jo iso osa asuu alueilla, jotka vuosisatojen aikana ovat syntyneet ilmastoltaan ja ennen kaikkea maaperän hyvyyden takia alueille, jotka tuottavat esimerkiksi runsaan sadon. Resurssien jaon näkökulmasta ja niin sanotun malthusilaisen väestökehitysmallin mukaan kyseisillä alueilla ruuan saanti sää ja muut olosuhteet mahdollistavat keskimääräistä suuremman väestön kasvun, jopa politiikasta ja uskonnollis-ideologisista syistä huolimatta.

Samaan aikaan näillä alueilla, kuten Oseania, Japani, Kalifornia, Meksiko on kultaisen kolikon toinen kääntöpuoli todella haastava: Tyynenmeren tulirenkaan ympärillä asuu satoja miljoonia ihmisiä jatkuvan maanjäristys ja tulivuoritoiminnan uhan vaarassa. Esimerkiksi pelkkä suurehko, noin 7 magnitudin järistys San Andreasin siirroksessa Kaliforniassa voi johtaa kahden suurkaupungin mittaviin tuhoihin ja Colima tulivuoren purkaus Meksikossa voisi tappaa hyvin nopeasti kymmeniä tuhansia ihmisiä Helsingin kokoisesta läheisestä ”pikkukaupungista”. Kuitenkin varsinkin tulivuoret ovat vuosituhansien ajan tuoneet myös maapallon parhaimpiin kuuluvat viljelyalueet vulkaanisen tuhkan rikastaessa maata ja maanjäristykset ovat muuttaneet ennen kulkukelvottomia vesiuomia helpommin liikennöitäviksi.

Tulivuorten ”tappava siunaus” on siis paradoksaalista. Vuonna 1991 Filippiineillä tapahtui lähihistorian suurin tulivuorenpurkaus, kun Mt Pinatubo heräsi 400 vuoden unestaan. Paikalliset asukkaat olivat jo aikaa sitten ”unohtaneet”, että he olivat sukupolvesta toiseen saaneet mitä parhaat sadot uinuvan jättiläisen rinteillä, jota moni piti vain pienenä, mutta helposti satoa tuottavana kukkulana. Pinatubo viilensi koko maapallon vuosittaista keskilämpöä varsin paljon eli n 0,5 astetta. Muutenkin kyseinen purkaus oli kuin muistutus luonnon arvaamattomasta suuruudesta, jolla oli myös poliittisia seurauksia. Yhdysvallat vetäytyi Filippiineiltä kokonaan Clarkin tukikohdan saatua osansa luonnonkatastrofista.

Meitä suomalaisia on siunattu varsin tylsällä geologialla ja luonnonilmiöillä. Maatalouden katovuodet eivät tulevaisuudessa ehkä olekaan suoraan poistumassa ilmastonmuutoksen myötä, joten meille tärkeä maatalous kokee osansa maapallon ”kivusta”. Tulivuoret ja maanjäristykset eivät meitä suoraan uhkaa ja siksi saammekin (toivottavasti) viettää tyyntä ja rauhallista elämää vähän heikompienkin kasvuodotusten maassa. Toivottavasti Luojamme suo meille pelkän siunauksen maallemme, jota erityisesti toivomme kuivuuden ym haasteiden edessä painiskeleville maatalousyrittäjille. ”Tylsästä” maantieteestä voi olla siis jopa iloa. Puhdas ja kaunis luonto on meille kuin itsestäänselvyys, jota emme voi tulevien sukupolvien näkökulmasta pitää pelkästään itsestäänselvyytenä.

 

RistoP

Mainokset

5 vinkkiä työssä jaksamiseen

stressi

Monen kesälomat alkavat olla pidetty ja paluu arkeen alkaa. Millä mielillä sinä palaat töihin? Levänneenä, innoissasi – vai ahdistuneena?

Työelämän vaatimukset ovat nykypäivänä kovat. Maailma muuttuu kovaa tahtia ja sen vaikutukset näkyvät myös työssä. On opeteltava uusia asioita ja uudistuttava, täytyy arvioida ja reflektoida. Jonkun mieltä painaa epävarmuus oman työn jatkumisesta. Joku ehkä kaipaa jo eläkkeelle.

Työ on iso osa ihmisen elämää ja se voi tuoda mukanaan myös hyvinvointia ja onnistumisen tunteita. Jos töissä käyminen tuntuu suossa tarpomiselta, kokeile seuraavaa:

1. Käytä vahvuuksiasi

Jos tulee tunne siitä, ettei omaa työtä arvosteta, alkaa myös oma arvostus laskea. Ketään ei kiinnosta, miten hoidan työni, joten miksi hoitaisin sen hyvin? Ei minun panoksellani ole merkitystä, joten voin aivan hyvin jättäytyä sivuun. En ole erityisen taitava, joten en voi kokeilla mitään uutta.

Usein papin työstä sanotaan, että se on kutsumusammatti. Kuitenkin mikä tahansa ammatti voi olla kutsumus, oli se sitten lastenohjaaja tai roskakuski. Et ole päätynyt tehtävääsi sattumalta, vaan Jumalan kutsusta ja johdatuksesta. Jumala on katsonut sinua ja nähnyt, että sinä olet hyvä tähän tehtävään.

Kirjoita paperille vähintään kolme asiaa, joissa sinä olet hyvä. Niiden asioiden ei tarvitse liittyä työhön, vaan ne voivat olla mitä tahansa asioita. Älä rajoita itseäsi mitenkään, äläkä ole liian kriittinen. Voit olla hyvä jossakin, vaikket olisikaan paras.

Kun olet keksinyt kolme asiaa, mieti, miten voisit käyttää näitä vahvuuksiasi enemmän työssäsi. Kuinka voisit lahjojesi avulla tuoda iloa itsellesi ja muille?

Huonon itsetunnon suohon on helppo upota, mutta vaikea nousta. Muista sanoa itsellesi joka päivä: Minä olen hyvä. Keskity siihen, mitä osaat ja teet, älä siihen, mitä et osaa tai et tee.

2. Tukeudu työtovereihin

Harva tekee nykyään työtä täysin yksin. Vaikka työ olisi pääasiassa yksilötyöskentelyä, on erilaisia tiimejä ja ryhmiä, joissa työtä kehitetään. Tukeudu työtovereihisi, tehkää asioita yhdessä. Erilaiset ihmiset ja erilaiset vahvuudet täydentävät toisiaan. Sinun ei tarvitse itse osata kaikkea, vaan voit pyytä toisilta apua. Jos itse uskallat tukeutua ja luottaa toisiin, uskaltavat muut myös hakea apua sinulta.

3. Heittäydy!

Kun työelämä takkuaa, joskus tekisi mieli luovuttaa. Mitä jos menisinkin sieltä, missä aita on matalin? Jospa tekisinkin tämän homman vähän vasemmalla kädellä. Tämä työtehtävä ei kiinnosta minua, joten jätän sen tekemättä.

Aina ei tietenkään tarvitse tehdä kaikkea täysillä, mutta hutaisten tehty työ ei palvele myöskään tekijäänsä. Kun etsii tekemiseensä iloa, täytyy välillä heittäytyä täysillä mukaan. Sulje some ja puhelin ja yritä löytää flow-tila työhösi. Jos jokin ajatus häiritsee, kirjoita se ylös myöhempää käsittelyä varten.

Tämä vinkki saattaa kuulostaa vaivalloiselta ja rasittavalta, mutta on kokeilemisen arvoinen. Saatat löytää uudestaan sen, mistä pidät työssäsi.

4. Hae apua

Heittäytymisestä ei ole apua, jos sinulla on työuupumus. Silloin tarvitaan lepoa, aikaa omalle itselle ja hyvinvoinnille.

Moni pelkää sairaslomalle jäämistä. Mitä ne muutkin sitten ajattelee? Kynnys jäädä sairaslomalle on liian suuri. Moni sinnittelee katkeraan loppuun asti, vaikka ajoissa töistä pois jääminen lyhentää sairasloman pituutta.

Avun hakemisessa ei ole mitään hävettävää. Se voi olla paras päätös, mitä elämässäsi teet. Jokaisella meistä on joskus vaikeaa, eikä kenenkään tarvitse jaksaa kaikkea. Sairasloman jälkeen saatat katsoa työtäsi aivan uusin silmin.

5. Muista että olet vain ihminen

Ehkä sinunkin riparillasi laulettiin tuttua nuorten veisua Evankeliumi. Sen toisessa säkeistössä sanotaan:

Rukoile ja työtä tee, muu Luojalle jää,
ajallansa työsi kantaa saa hedelmää.
Vaikka oma voimasi on vaatimaton,
vierelläsi voimallinen Jumala on.

Ihminen on vain ihminen. Ihminen tekee virheitä, epäonnistuu, väsyy ja unohtelee asioita. Ihminen ei ole Jumala, eikä tarvitsekaan olla. Tee se minkä pystyt ja jätä loput Jumalan huoleksi.

Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.
(1. Piet. 5:7)

Verna K.

Kaktuksen sukua

kaktuksia

Nämä hellepäivät ovat monelle koettelemus, minullekin, joka en kestä hyvin kuumuutta. Mutta en sentään kärsi asunnosta, johon ei saisi läpivetoa, vaikka lämpötilaan en voi vaikuttaa. Olen ajatellut niitä ihmisiä, jotka ovat esim. liikuntarajoitteiden takia jumissa omassa kuumassa kodissaan. Kauhistuttaa ajatuskin. He tietävät, mitä on odottaa viileämpiä tunteja. Kuumuus vie voimat ja veden juominen on todellinen elinehto.

Luin keskiviikkona Joka päivä edessäsi hartauskirjasta Anna-Liisa Laamasen 18.7. päiväntekstin ja se osui näihin helletunnelmiin.

” Me ihmiset olemme vähän kaktuksen sukua. Kaktus on kasvi- kokonainen kasvien heimo- joka pystyy juomaan sadeaikoina runsaasti vettä ja käyttää sitä sitten taloudellisesti kuivina aikoina ja pystyy näin elämään ja kukkimaan hämmästyttävän karuissa oloissa. Ihminenkin pystyy tähän tarvittaessa –  hengellisesti. Tämän ihmisen kyvyn säilyä hengellisesti elävänä uskomattoman karussa ympäristössä osoittivat Inkerin mummon säilyttäessään uskon rukoilevassa sydämessään ateismin kylminä vainovuosina Neuvostoliitossa. Suomessa isovanhemmat ovat opettaneet lapsia rukoilemaan. Vaikeina aikoina lapsikin on oppinut turvautumaan Jumalaan. Iloisina aikoina on kiitetty Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. ”

Hienosti ilmaistu tuo, että olemme kaktuksen sukua. Emme valitettavasti fyysisen kehomme puolesta, mutta henkisesti ja hengellisesti.

Jäin pohtimaan omia vaiheitani, niitä kuivan tuntuisia hetkiä, jolloin olen kaivannut  kiihkeästi eläviä vesiä. Nyt en ole erämaassa, mutta muistan kyllä mitä on tuntea se pölynkuiva olotila sisimmässä. Ja se, että rukouskaan ei tuo virvoitusta. Veden odottaminen. Veden saaminen.

Pohdin myös sitä ajatusta, että minussa olisi parhaillaan jokin vesisäiliö, josta sitten ammentaa kuivina aikoina.  Mikä kaikki nyt kerryttää vettä pahan päivän varalle? Vai olemmeko sittenkin päivän lapsia, joille Isä antaa vesiannoksen aina päivä kerrallaan. Ehkä molemmat ovat totta. Olen ajatellut mielikuvana, että luottamus kertyy meihin kerroksina. Jokainen kokemus siitä, että Jumala kuuli ja auttoi ja tuli lähelle tekee yhden kerroksen. Aivan kuten maaperään tai puun kasvurenkaisiin. Ehkä sitä tekee jokainen huokaus ja rukous vaikka emme sitä tiedä. Tämän turvautumisen ja avunsaamisen  myötä luottamus vahvistuu hiljalleen elämämme vuosina ja vuosikymmeninä. Kertyy se mummojen ja pappojen vankka usko. Vaikka tulee aikoja, jolloin kerrokset kokevat koviakin kolhuja, siellä alempana säilyy jokin perusluottamus, jonka varassa menemme eteenpäin. Samaa kaktuksenkaltaisuutta, säiliö ja kerrokset.

Mutta vettä emme voi tehdä. Vain juoda tai säilöä. Vesi on lahja. Samoin hengissä pysyminen kuivuudessa.  Lahjaa on myös kukka, joka puhkeaa kaktukseen. Sen ajankohtaa ei voi tietää. Joku päivä se kuitenkin tulee – erämaassakin.

Mia R

kaktus ja kukka.jpg

Ginistä ja muusta mukavasta

Vaikka olisikin varsin mukavaa kirjoittaa ginien eri muodoista, aion keskittyä tällä kertaa vain yhteen vähemmän tunnettuun osa-alueeseen eli ginikertoimiin. Gini on yhteiskuntatieteissä käytetty, italialaisen Gorrado Ginin luoma indeksi, jolla kuvataan yhteiskunnan tuloeroja ja tasa-arvoja. Indeksissä 0 tarkoittaa täydellistä palkka ja tulotasa-arvoa ja arvo1 tulee, jos tulot keskittyvät (hypoteettisesti) samalle henkilölle. Suomen ginikerroin maailman 6. paras, mukaan lukien kotitalouksien tulonjako ja eri tasa-arvon muodot, kuten mahdollisuus koulutukseen, terveydenhuoltoon ja harrastuksiin.  Gini kerroin on siis matemaattinen indeksi, jolla voidaan havainnollistaa mitattavin suurein palkkatasa-arvon ym toteutumista yhteiskunnassa.

Mutta miksi puhua jostain gineistä ja tuloeroista. Sanoihan Jeesuskin, että köyhät teillä on aina keskuudessanne (MK 14:7). Tulisiko tämä ja esimerkiksi Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista rahoista (MT 25:14-30) ymmärtää siten, että kristinuskon sisäänrakennettuna ominaisuutena on hyväksyä köyhyys ja tuloerot de facto asioina, joihin ei tarvitse kajota. Kannattiko Jeesus matalia vai korkeita ginikertoimia. Asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Raamatussa on paljon kuvauksia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden korostamisesta ja köyhän auttamisesta, jopa varsin paljon enemmän kuin aina muodikkaasta parisuhdekeskustelusta, josta on tullut suuren yleisön lemmikki eri tirkistelyn ja moraalilausumien muodossa. Yhteiskunnan rakenteet ja taloudellisessa marginaalissa elävät (Suomessa esim v 2015 tilastokeskuksen mukaan köyhyys ja syrjäytymisvaarassa olo n 896000 henkilöä, eli n 16,8% väestöstä) eivät aina saa samanlaista ”raamatullista” huomiota kuin muut vähemmistöt.

En haluaisi lähteä vetämään mutkia suoriksi Jeesuksen sanoista ja opetuksista, saati esimerkiksi Vt:n Aamoksen kirjan oikeudenmukaisuusjyrinästä. Silti puhe ginikertoimista on minusta mielenkiintoinen lisä ja tulokulma puhuttaessa yhteiskunnallisesta kehityksestä ja tasa-arvoista. Onko siis edes oikeinkaan pyrkiä eri tasa-arvoihin, vai kulkeeko tasa-arvon rajapinta siinä, mihin ei voi itse vaikuttaa? Sanopa köyhälle tällöin, että köyhyys on hänen oma syynsä!  Olen viime aikoina alkanut yhä enemmän kiinnostumaan luokan käsitteestä Bourdieulaisesta näkökulmasta, eli luokkayhteiskunnan eri rakenteista ja luokista. Koska valtaosa meistä on ainakin oman kokemuksensa pohjalta keskiluokkaa, onko Suomessa niin sanotut luokkasiirtymät, varsinkin ylöspäin ylipäätään mahdollisia, saati edes haviteltavia. Ehkä luontainen vaatimattomuutemme estää meitä tuomasta luokka-ajattelua kovin näkyvästi esille? Olemmeko siis lopulta matalien ginikertoimien vankeja vai puolustajia? Vastausta ei ainakaan tässä blogissa tule, koska sille ei ole olemassa yksiselitteistä tulokulmaa. Mutta ehkä myöhemmin voin yrittää avata tätä vaikeaa dilemmaa eri näkökulmista.

 

RistoP

Kotikirkossa valvoo lapsuuden suojelusenkeli

Kotikirkko on erilainen. Se puhuu ja puhuttelee, mutta ottaa aina kulkijan hellän sydämellisesti vastaan. Siellä viipyvät esivanhempien ja vanhempien rukoukset, siellä soivat menneiden sananjulistajien saarnavirret, ja siellä valvoo lapsuuden suojelusenkeli. Näky on valtava: kirkko pysyy paikallaan, rukoukset pysyvät samoina, vain vaeltajat vaihtuvat. Ja jokainen meistä on vuorollaan rakkauden viestinviejä ja lähimmäisen vierellä  kulkija. Kotikirkossa tuntee, että kuuluu sukupolvien saattoon ja on mukana Jumalan vaeltavan kansan  joukossa, kansan, joka on matkalla kaukana ja korkealla olevaa kotia kohti. Se on turvallinen tunne, vaikka tietääkin, että jokaisella kulkijalla on vastuu tulevasta.

Kirkko on mukanamme erityisesti  niissä elämänluvuissa, jotka kirjoitetaan sydänverellä. Voi sanoa, että kotikirkon kautta kulkee meidän uskomme, toivomme  ja rakkautemme  tie. Kuitenkin meidän on  hyvä muistaa se, että uskon aitous näkyy parhaiten elämän arjessa. Meidät on annettu toinen toisillemme, meidät on kutsuttu kulkemaan Kristuksen askelissa lähimmäisiämme  rakastaen ja palvellen.

Elämä ei ole helppoa, enimmäkseen se on vaikeaa. On opittava luopumaan paljosta, on opittava aloittamaan aivan alusta ja uskallettava yhä uudelleen silloinkin, kun voimat ovat vähissä.

Kaiken muuttuvan keskellä on jotakin, joka pysyy samanlaisena. Jumala ja hänen ikiaikaiset lupauksensa pysyvät samoina. Jumala antoi meille Vapahtajan ja Jumalan lapsen oikeuden ja perintöosan taivaassa. Ja kirkko edustaa kaikkea tätä, kirkkohan on taivasten valtakunta maan päällä.

Sippolan kirkko on minulle rakas, koska sen hoivissa jo isovanhempani elämänsä elivät. Kirkko seisoo turvallisena paikallaan ja jo olemuksellaan pyytää minua olemaan luja silmukka sukupolvien ketjussa. Samaa ristiä katsoivat isä ja isän isä. Se nostaa kyynelsumua silmiin.

Ensimmäinen selkeä mielikuvani kotikirkkoni alttarista on sunnuntailta, jolloin sain olla morsiustyttönä. Olin neljän vanha, kun sain kantaa kummitätini ihanaa, valkoista huntua ja kulkea tuon pitkän käytävän kohti alttaria. Alttarikaiteen vaatteen ruusukuvioita luulin oikeiksi  ruusuiksi  ja kuvittelin, että rovasti jakoi kummitädilleni ja hänen sulhaselleen sieltä alttarin puolelta kukkia ja sormuksia. Myöhemmin olen huomannut, etten ollut mitenkään väärässä. Usein, kun lauletaan virttä ”Mä kauniin tiedän kukkasen, se mulle ilon antaa…”, muistan tätini hääpäivän.

Sodan vuosina kirkkotie oli raskas, mutta rakas. Ristiin katsottiin herkeämättä ja rukous oli yhteinen: Kaikkivaltias Jumala, hellitä kätesi, armahda meitä. Kun iltapimeällä Sippolan kirkossa pidettiin surujumalanpalveluksia, kirkko täyttyi melkein viimeistä sijaa myöten. Silloin – ajalla vaaran, vaivan – elämä oli jatkuvaa pelkoa, mutta se oli myös toisista huolehtimisen aikaa. Tietoisuus siitä, että elämä voi päättyä silmänräpäyksessä, antoi ihmisten väliselle kanssakäymiselle aivan uuden näkökulman. Sota lähensi, silloin yhteys keskenämme oli ehyt. Talvisodan loppiaisena se koettiin voimallisena. Sippolan kirkossa oli meneillään jumalanpalvelus, ja oli juuri laulettu rovasti Kangasvuon saarnavirttä ”Oi Herra, ilo suuri, kun kuulet huutoni, puoleeni käännyt juuri mun rukoillessani ”, kun tuli ilmahälytys ja kirkko  tyhjennettiin. Kirkkovierailla ei ollut muuta turvaa kuin painautua kirkkopihan suurten mäntyjen runkoja vasten. Silloin tuskainen, ahdistunut rukous nousi Jumalan eteen, mutta se rukous oli yhteinen. Sota myös opetti, mutta siitä opetuksesta olemme paljon unohtaneet. Tarvitaanko aina ahdistuksen ajat, että me löydämme tien Jumalan ja toisen ihmisen luo? Todennäköisesti on niin.

Kansamme vaiheissa olemme saaneet nähdä selvän Jumalan varjeluksen ja johdatuksen. Me muistimme sen pitkään. Itse muistan sodan jälkeiset vuodet erityisinä kiitoksen vuosina. Kun isä tuli sodasta kotiin, äiti sanoi, että yhdessä me selviämme suuristakin vaikeuksista, kun meillä on toisemme. Ja  lienee  niin, että vain Kristuksen ja hänen evankeliuminsa kautta toteutuu kansojenkin välinen yhteisymmärrys, yhteistyö ja pysyvä maailmanrauha.

Meidän tulisi etsiä elämää, jossa emme ole toisillemme  taakkoja, vaan veljiä ja sisaria.

Tämän ajan suurin hengellinen vamma on pyhyyden tunnon katoaminen. Kristillisyyteen liittyvistä asioista ei osata eikä haluta puhua luonnollisesti ihmisen elämään kuuluvina.

Voiko ihminen uskoa vain jonkin verran tai ajoittain? Ei voi. Usko on sitä, että tukee koko elämänsä Jumalan varaan. Pitääkö uskon sitten näkyä ulospäin?  Ei välttämättä pidä, mutta se näkyy, sitä ei voi salata. Mitä kirkkaammin  meille on selvinnyt Jumalan armo ja rakkaus, sitä syvemmältä aura kyntää täällä maan päällä…  Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmin palaan lapsenuskooni. ”Näin aikaan iltaruskon tavoitan lapsenuskon ja näen taivaaseen”, runoilee Jaakko Haavio. Hän sanoo myös, että oppi on yksinkertainen, mutta  luotaamattoman syvä.

Entä sitten, jos kirkot katoavat? Entä, jos kirkot tulevaisuudessa  sijoitetaan monitoimi – tai kulttuurikeskuksiin ? Missä me silloin voimme käydä elämän  lähteellä  ja taivaan esikartanossa viettämässä anteeksiannon suurta  juhlaa?  Ei silloin sitten  enää ole kotikirkkoakaan, jossa valvoo lapsuuden suojelusenkeli.

Eila K.

Kotikirkon virsi        
(sävel: Herraa hyvää kiittäkää)

Kotikirkko kummullaan
kutsuu meitä valvomaan,
pyhän uskon siirtämään
lastemmekin elämään.

Kotikirkon suojassa
Kristus hoitaa heikkoa.
Murheen, ilon aikana
aina kulkee rinnalla.

Jos me emme unohda
Jumalamme lakia
varjelus on yllämme,
voimaa virtaa arkeemme.

Usko, toivo, rakkaus,
seurakunnan yhteys
ainut turva matkalla
täältä kohti taivasta.

Kiitos sukupolvista
ennen meitä olleista,
heidän rukouksistaan,
siunaavasta uskostaan.

Kestää kirkko Kristuksen,
kalliomme ikuinen,
jos on Ristin salaisuus
seurakunnan omaisuus.

Siunaa, Herra, Sippolaa
kirkkoamme korkeaa,
anna meidän ymmärtää
lähimmäisten elämää.

Nyt on meidän vuoromme
kantaa täysi vastuumme,
rakastaen, palvellen
valon maahan kulkien.

 

 

 

Askel lähempänä mysteeriä

hdrRetki Valamon luostariin vei minut pienten ja suurten kysymysten äärelle. Päällimmäisenä olivat ne pienet asiat: riittävätkö eväät bussimatkalla, kuinka kylmää uimavesi on (se oli jäätävää) ja miten käytännön asiat sujuvat 5-vuotiaan kanssa reissatessa.

Etukäteen hieman myös jännitin, osaanko itse käyttäytyä soveliaasti. Etten nyt pistä luterilaisesti ranttaliksi tai ole jotenkin muuten väärällä tavalla. Luostarialueella tulee esimerkiksi noudattaa ortodoksista perinnettä kunnioittavaa pukeutumista. Valamon kirkossa vierailua varten sidoin päähäni huivin. Otsallani keikkuva Minni Hiiri –henkinen rusetti ei vaikuttanut kovin slaavilaiselta. Mokasinko jo?

Kaikenlaista turhaa voi jännittää, kun astuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Itselle vieraiden perinteiden edessä kokee helposti vähän pelonsekaisia tunteita. Loukkaanko jotakuta vahingossa? Mitä jos eteen tulee tilanne, jossa koen oloni kovin kiusaantuneeksi?

Lyhyt vierailu luostariin avasi minulle ainakin sen, että erilaisuuden kohtaamista voi harjoitella. Asiat jäävätkin vieraiksi, jos niihin ei tutustu omakohtaisesti. Kaikesta ei tarvitse olla yhteistä näkemystä, jotta voi istua yhteisessä pöydässä. Syödä ja keskustella yhdessä. Selvisi esimerkiksi, että munkeillakin on vuodessa kaksi viikkoa lomaa luostarin velvollisuuksista, ja että rippikoululaiset tuovat hulinaa luostarin kesään, kuten munkki etukäteen hieman huokaisi. Tämähän kuulostaa jo ihan tutulta!

Luostarin jumalanpalveluksista näin kahdella kertaa vain viimeiset minuutit. 5-vuotiaan mielestä palvelukseen osallistuminen kun olisi ollut yksiselitteisesti ”Tylsää!”. Lämmöllä panin kirkollisten menojen loppukahinoissa merkille, että yhden mustan munkinkaavun alta pilkottivat kotoisasti mustat crocsit. Mukavuus edellä palveluksessakin, sävy sävyyn kuitenkin.

Tutustumiseni sisarkirkkokunnan luostarielämään sujui lopulta leppoisasti. Silmä lepäsi ortodoksikirkon kauniissa estetiikassa. Sopivasti asioita jäi myös mysteeriksi. Siinä on oma viehätyksensä ja helpotuksensa: kaikkea ei tarvitse tietää tai ymmärtää. Voin olla vapaasti pyhän läsnäolossa ja saada siitä mukaani hippusia jostakin suuremmasta, joka on vielä meille kaikille salattua.

Laura B.

dav

Vaitiolo tekee hyvää

Olen hiljaisuuden retriitissä, ja alkamassa on rukoushetki. Huomaan, kuinka yksinkertaiset asiat voivatkaan olla vaikeita. Istun tuolilla ja pitäisi löytää hyvä asento. Miten tässä nyt olisi? Kiristääkö hartioissa? Yritän istua koko painollani. Huomaan, että varpaat ovat jännittyneet, mikä tuntuu hassulta. On vaikea keskittyä, mutta vähitellen se alkaa sujua, ja rukoushetken päätteeksi olo on jo tasaantunut ja levollinen. Katselen alttaria, kynttilöitä, kukkia ja ulos avautuvaa maisemaa. Yksi toisensa jälkeen ihmiset nousevat ja lähtevät, kullakin on oma rytminsä.

Olen osallistunut hiljaisuuden retriittiin kuusi kertaa. Aika ajoin tulee tunne, että kaipaan hiljentymistä ja pysähtymistä, oman sisäisen maailmani kuuntelemista. Jokainen retriittikerta on ollut erilainen, ja aina sinne meno vähän jännittää. Miten tällä kertaa reagoin hiljaisuuteen, mitä nousee pintaan? Kokemukseen vaikuttaa moni seikka, esimerkiksi oma elämäntilanne, mieliala, omat odotukset, retriitin ohjaajat ja osallistujat, paikka, vuodenaika, miten tilat on somistettu, esteettiset seikat, ruoka.

Ensimmäinen retriittikerta oli positiivinen kokemus, jonka jälkeen sielu oli ravittu ja tunne valoisa. Tätä lisää!

Toisessa retriitissä otin vain rennosti ja nautin.

Kolmannella kerralla sain kantapään kautta kokea sen, kun sanotaan ettei retriittiin pitäisi mennä, jos elämässä on jotakin ahdistavaa tai kriisiä. En lähtenyt kuitenkaan kesken kaiken pois, vaikka olisin voinutkin. Rukoushetkessä katselin tuuliselle järvelle ja mieleen nousi puhutteleva raamatunkertomus Jeesus ja opetuslapset myrskyssä:
”Järvellä nousi äkkiä ankara myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ’Herra, pelasta meidät! Me hukumme.’ ’Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?’, Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven.” Minunkaan ei tarvitse pelätä elämän aallokossa.

Yhden retriitin teemana oli odotus – ja huomasin, etten odottanut mitään.

Paastonajan alkuun sijoittuvaan retriittiin menin hakemaan voimavaroja ja miettimään kutsumusta. Opin, että kutsumusta voi toteuttaa juuri siinä omassa arjessa ja omalla paikallaan.

Viimeisin retriittikokemukseni on Heponiemen hiljaisuuden keskuksesta, pääsiäisretriitistä. Se oli pieteetillä ja taidolla toteutettu. Heponiemen toiminta valitettavasti päättyy lokakuussa, mutta onneksi pääsin sinne edes kerran.

Jos retriitti yhtään kutkuttaa, niin suosittelen kokeilemaan. Retriitti alkaa hiljaisuuteen laskeutumisella, ja silloin käydään läpi käytännön asiat, ja voi kysyä jos joku asia askarruttaa mieltä. Retriitin ohjaajat kertovat eri tilanteissa mitä tehdään ja tapahtuu, ja heiltä voi myös varata keskusteluhetken. Retriitissä ollaan hyvissä ja turvallisissa käsissä.

Ulla M.

Lue lisää: hiljaisuudenystavat.fi