Sulje

Ensimmäisenä päivänä ensimmäistä kuuta

Bongasin Raamatusta uuteen vuoteen viittaavan kohdan: Ensimmäisenä päivänä ensimmäistä kuuta – – vedet eivät enää peittäneet maata. Nooa poisti arkin katon ja näki, että maan pinta oli kuivunut. (1Moos 8:13)

Uusi vuosi, uusi paikka, uusi elämä. Sai ja oli suorastaan pakko aloittaa puhtaalta maan pinnalta, jolta kaikki entinen oli pyyhkäisty pois paikannimetkin. Yhtäältä sitä toivoo joskus uutta alkua, entisten unohtamista ja poispyyhkimistä. Erityisen hyvin tämä toive istuu merkkipäiviin ja ajanlaskun käännepisteisiin. Ja monen kohdalla toteutuukin, kun työpaikka tai osoite muuttuu taikka onnistuu tahi joutuu muuten muuttamaan elämänsä suuntaa.

choose-the-right-direction-1536336_1280
Kuva: pixabay.com

Nooakaan ei toisaalta kuitenkaan jättänyt kaikkea taakseen, vaan toi uuteen maailmaan proomullisen elämää vanhasta maailmasta. Näin mekin. Paljon jätämme taakse, mutta paljon kuljetamme aina mukanamme. Ja pian lomien, reissujen ja retriittien, muuttojen ja muutosten, aivan uusien alkujen jälkeen sama elämä taas vilisee ympärillä. Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö (1Moos 8:22) – eivätkä vapaa ja työ. Muutot, muutokset, merkkipäivät ja ajanlaskun käännepisteet ovat oivia inventaarion mahdollisuuksia: mitä kannattaa edelleen kantaa mukana ja mistä on parasta luopua.

Sekä vanhoissa ja tutuissa että uusissa ja vieraissa paikoissa tarvitaan kiintopisteitä, maamerkkejä ja turvapaikkoja. Ne luovat kodin, ehkäisevät eksymistä ja edistävät perille pääsyä. Ja siksi Nooa rakensi alttarin Herralle – kiintopisteeksi ja turvapaikaksi. Se oli myös merkkinä, kenelle tämä maa kuului, kenen nimissä se oli vallattu. Länsimaalaisessa perinteessä on tapana laittaa lippu valtauksen merkiksi – uudelle mantereelle tai vaikka kuuhun. Samanlaisia maamerkkejä ja lippuja arkielämässäkin pystytetään joko pään sisällä taikka sisustuksella ja pikkuesineillä.

coffee-2605832_1280Kuva: pixabay.com

Toivon, että kohtaat alkavana armon vuonna 2020 antoisia alkuja ja muutoksen mahdollisuuksia sekä. Toivon, että sinulla on viljalti kiintopisteitä, maamerkkejä ja turvapaikkoja ovat sitten tapoja tai tottumuksia, katuja tai kahvikuppeja, kirkontorneja tai rakkaita ihmisiä joiden luo hakeudut ilossa ja surussa, arjessa ja juhlassa. Ja varsinkin, jos tunnet, ettet ole omassa elämässäsi ollenkaan kartalla. Siunattua uutta vuotta!

Mikko W.

Ps. Päivän biisi: Muutoksen aika, sanat Anna-Mari Kaskinen, sävel Pekka Simojoki, laulaja Juha Tapio

MIKÄ TULEE VALMISTAMATTA?

Huomaan tulevani vuosi vuodelta rennommaksi joulun valmistelujen suhteen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vaikka monen asian tekeminen venyy eikä lahjoja tms. ole hoidettu ihanteellisen hyvissä ajoin, niin en stressaa asiasta. Joka vuosi kaikki tarpeellinen on kuitenkin hoitunut. Ainoa jonka aina teen, on adventtisiivous ennen ensimmäistä adventtia ja kodin laittaminen visuaalisesti joulun odotukseen.  Pohdin tätä kaikkea eräänä päivänä ja yritin ymmärtää mistä tällainen rentous on tullut. Olenko jotenkin tullut välinpitämättömäksi tai väsyneeksi? Mutta en tunnista sellaista. Onko ajatus joulunvietosta jotenkin muuttunut? No en nyt osaa sanoa. Vai onko se vain seurausta siitä, että  lapsiperhe joulut ovat takanapäin eikä ole suuria määriä lahjoja hankittavana? Ehkä olen vain yksinkertaisesti elämän myötä viisastunut enkä viitsi kuluttaa energiaani stressaamiseen.

Erilaisia ”elämänviisauksia” kuulee liittyen siihen kuinka jouluvalmisteluista ei tarvitsisi ottaa kierroksia. Kuten se vanha marttaviisaus: ”Siivoa kaapit jouluksi vain siinä tapauksessa, että ajattelit viettää joulusi niissä.” Tai kirkoissakin kuulutettu totuus: ”Joulu tulee vaikka sitä ei valmistelisi mitenkään. ” Nämä molemmat ovat hyviä ja totta. Se on eri asia kuinka syvälle tajuntaan nämä menevät silloin, kun tuntuu, että joulu ei todellakaan ole sama eikä tule, jos siitä puuttuu tiettyjä ulkoisia elementtejä. En minäkään taitaisi olla niin rento, etten tekisi joulua ollenkaan. Mutta olen hyvin kiitollinen tästä huolettomuudesta, jonka alkuperää en tarkalleen tiedäkään.

Meissä on tiukassa ylipäänsä ajatus, että jotta jotakin tulisi ja tapahtuisi, meidän täytyy tehdä töitä sen eteen. Ja tottahan se onkin monessa asiassa. Moni asia ei odottamalla tule. Kristittynä elämisessä tuo oppi pitäisi kuitenkin hylätä. Voidaksemme saada Jumalalta hyvää meidän ei tarvitse valmistella mitään, ei edes elämällä kunnollisesti.

Kun olemme täysin rehellisiä, niin meissä kaikissa on se siivu, jonka on vaikea uskoa saavansa Jumalalta hyvää ilman ansioita tai pientä ponnistelua, katumusta vähintään tai kiitollisuutta pitäisi löytyä.

Mutta kukaan ei taatusti tehnyt mitään sen eteen, että Jeesus tuli ratsastamaan Jerusalemiin tai että hän ylipäänsä syntyi ihmiseksi. Maria ei valmistellut kehoaan menestykselliseen raskauteen syömällä hyvin ja lepäämällä eikä kukaan kasannut vaatteita tai palmunoksia valmiiksi sitä hetkeä varten, että voisi heittää ne aasilla ratsastavan Messiaan kulkutielle. Ei treenattu porukalla hoosiannaa. Kukaan ei hakkauttanut kallioon hautaa Jeesusta varten eikä puutarhassa käyty testaamassa mikä olisi nopein reitti juosta ilmoittamaan ylösnousemuksesta muille. Kaikki vain tapahtui siinä tavallisessa elämässä. Siinä mihin Jumala tuli ja teki jotakin.

Tänäänkin on sellainen päivä. Pyydän, että voisin uskoa siihen joka hetki. Katsoa mitä hyvyyttä valmistelematta annetaan. Siinä on armo, siinä on Joulu.

Mia

joulunenkeli

 

 

 

 

 

Itsenäisyyspäivän mietteitä ja vähän sen jälkeenkin

Itsenäisyyspäivän ilta hämärtyi kosteaksi pimeäksi, kun kävelin Kasarminmäeltä kohti keskustaa. Siniristiliput saloissa toivat valkeutta sateesta irtautuneelle taivaalle.  Ihmettelin siinä yksin kulkiessa, mistä sydämeen hiipi herkistynyt olo. Ei se pahalta tuntunut, vaikka vähän yllättikin. Ikkunoiden takana näkyi kynttilöitä, jossakin juhlaväki oli käynyt pöydän antimia nauttimaan.

Keskustassa sydän sykähti uudelleen, kun näin partiolaisten soihtukulkueen lähtevän liikkeelle lippuvartio edellä. Liityin kulkueeseen muun perheen jatkoksi. Tytär kantoi soihtua, poika kynttilää. Ihmiset olivat tulleet matkan varrelle katsomaan kulkuetta. Hyväntuulisia ilmeitä, hyvän itsenäisyyspäivän toivotuksia ja tunne liittymisestä johonkin itseä suurempaan.

Vanhalla hautausmaalla veimme kynttilät sankarihaudoille. Laskin omani kahden veljeksen muistokivien eteen. Nämä veljekset olivat etäisiä sukulaisiani, kaatuneet jo kauan ennen kuin minä synnyin, mutta jotenkin se vähä mitä heistä tiesin, kosketti ja koskettaa sydäntäni. Toinen veljeksistä kaatui talvisodan lopussa helmikuussa 1940 26-vuotiaana ja toinen jatkosodan alussa elokuussa 1941 22-vuotiaana.

Sotapäiväkirjoista selviää, että veljeksistä vanhempi kuoli Sommeessa Viipurin maalaiskunnassa, kun venäläiset joukot olivat päässeet linjojen läpi. Kuvaus on niukkaa, samoin toteamus ”kaatui”. Tämä nuori mies oli Pietarissa syntynyt kuolemajärveläinen teologian  ylioppilas. Olisiko hän ollut suvun ensimmäinen pappi, jos olisi saanut elää? Veljeksistä nuoremman maallinen taivallus päättyi Perojoella alle 50 kilometrin päässä kotoa. Hyökkäävä pataljoona sai sotapäiväkirjan sanoin ”sangen kuuman vastaanoton, varsinkin vihollisen tykistö- ja konekiväärituli teki pahaa jälkeä — tappiot olivat suhteettoman suuret 11 kaatunutta ja 50 haavoittunutta”. Tämä nuorukainen on siunattu, mutta hänen ruumiinsa on joko tuhoutunut tai jäänyt kentälle.

Aina, kun käyn näiden poikien muistokivien äärellä, ajattelen myös heidän äitiään, joka menetti molemmat, ainoat, poikansa puolentoista vuoden sisällä. On mahdotonta tietää, miten Lyyli-äiti selvisi poikiensa kuolemista. Ei siitä varmasti koskaan selviä, mutta miten hän jatkoi elämäänsä menetystensä kanssa? Sitä minä en tiedä, enkä tule koskaan tietämäänkään. Sen tiedän, että nuo pojat toimivat partiolaisten ihanteen mukaan – ”ole valmis!” He ja heidän kanssaan niin moni mies ja nainen olivat valmiit tekemään kaikkensa vapaan ja itsenäisen maamme puolesta. Samalla kun olen kiitollinen tuosta valmiudesta, rukoilen ettei tällaista uhria tarvitsisi enää koskaan maksaa.

Kotiin tultuamme katselin kolmea lastamme. He saivat syntyä minun tavoin hyvään maahan. He ovat terveitä ja elossa, kiitos huippuluokan terveydenhuollon. Varsinkin nuorimmainen osoitus siitä, miten hyvin terveydenhuoltomme toimii synnyttävien äitien ja syntyvien lasten parhaaksi. Meidän ja heidän haasteet elämässä ovat toisenlaiset, kuin ne olivat 80 vuotta sitten. Mennyt kuuluu muistaa, siitä pitää oppia ja samalla meidän on elettävä tänään, nyt.

Elämää, turvallisuutta ja maapalloa uhkaavat tänään osittain erilaiset tekijät kuin edeltävien sukupolvien aikana. Ihmisinä meidän on tehtävä yhdessä työtä paremman huomisen ja maailman hyväksi. Voima, viisaus ja ennen kaikkea rakkaus siihen tulee meihin Jumalalta. Hän meitä, maatamme ja koko maailmaa armahtakoon ja siunatkoon!

kari n.

 

Miltä Pyhä Henki näyttää?

kyyhkynen.jpg

(Tämä kirjoitus on jatkoa aiempiin postauksiin ”Miltä Jumala näyttää?” ja ”Miltä Jeesus näyttää”)

Nyt ollaan jännän äärellä. Miltä Pyhä Henki näyttää? Miten kuvailla Jumalan kolmatta persoonaa, kun kukaan ei ole häntä nähnyt? Vai onko?

Kun Jeesus kastettiin Jordanissa, Pyhä Henki laskeutui hänen päälleen kyyhkysen tavoin. Kaikki neljä evankelistaa mainitsevat kyyhkysen. Kirkkotaiteessa tämä kyyhkynen kuvataan usein valkoisena. Valkoinen kyyhkynen oliivipuun oksa nokassaan on myös rauhan symboli.

Valkoinen kyyhkynen on varmasti tunnetuin Pyhän Hengen symboleista. Toinen tunnettu on tulenlieska. Apostolien teoissa opetuslapset näkevät tulenlieskoja tullessaan täyteen Pyhää Henkeä.

Tuli on minulle henkilökohtaisesti tärkeämpi symboli Pyhälle Hengelle kuin kyyhkynen. Vaikka pidänkin linnuista, tuntuu puhtaan valkoinen kyyhkynen jotenkin etäiseltä ja kylmältä. Tuli sen sijaan on kaukana kylmästä. Tuli tuo lämpöä ja valoa, se voi vapaa pienellä kynttilän liekillä tai roihuta suurena kokkona.

On kuitenkin vielä eräs Pyhän Hengen vertaiskuva, josta pidän vielä enemmän kuin tulesta. Eräs tuttu pappi vertasi kerran Pyhää Henkeä ihoon. Pyhä Henki on se, jonka kautta voimme olla kosketuksissa Jumalaan. Henki myös lohduttaa, ja mikä olisikaan parempi kuvaus lohdutukselle kuin halaus tai silitys.

hug

Verna K.

Kiitollisuus

Kaksi viikkoa sitten meistä tuli perhe, kun maailmaan syntyi kauan odotettu täydellinen tyttölapsi. Äidiksi kasvaminen ja tuleminen mullistaa elämän aina, mutta entä jos pienen lapsen elämän alku ei olekaan kuten oppikirjassa vaan siinä on pieniä käynnistymisvaikeuksia.

Lääketiede on ihmeellistä nykyään ja lääkärit tekevät todellisia ihmetekoja. Pieni tyttö on saanut laadukasta hoitoa ja hän tulee toipumaan täysin alkuvaikeuksista huolimatta. Toinen ihmeellinen asia on rakkaus, jota olemme nähneet ja saaneet kokea. Miten meidän perheemme tilanne on saanut puhelimen tulvimaan viesteistä ja sosiaalisen median täyttymään tykkäyksistä. Kuitenkin mieleeni ovat jääneet ne muutamat viestit joissa viestin lähettäjä on kertonut laittavansa kätensä ristiin ja pyytävänsä Jumalalta että kaikki menee hyvin, vaikkei normaalisti olekaan tapana ottaa yläkertaan yhteyttä.

Marraskuun synkkinä ja sateisina päivinä olen ollut täynnä kiitollisuutta. Olen kiitollinen siitä että lapseni on nyt jollain tavalla terve, olen kiitollinen että saamme olla vanhempia, olen kiitollinen siitä lämmöstä ja rakkaudesta jota olemme saaneet osaksemme ja lisäksi olen kiitollinen siitä, että näinä vaikeina ja raskaina viikkoina on saanut myös luottaa ja turvata siihen, että Luoja varjelee pienokaistamme.

IMG_20191115_105135

Tänään paistaakin jo aurinko.

-Silja H

Kulttuuriperintöä

Kävellessäsi kaupungilla, kulkiessasi ulkomailla, olet varmaan törmännyt joko huomaamattasi tai tiedostaen johonkin kulttuurisesti merkittävään rakennukseen tai alueeseen. Kulttuuriympäristömme koostuu ihmisen rakentamista aineellisen kulttuurin kohteista, joista merkittävimpiä ovat rakennukset eri käyttötarkoituksineen. Moni on varmaan useinkin ihmetellyt, että miksi maailmassa on joko outoja tai ”rumia” rakennuksia, joita muka pitää suojella ja kauniita vuorostaan tuhotaan betoni ym kuutioiden tieltä. Kouvolan keskuskirkko on tyypillinen tunteita herättävä rakennus, mutta luulen että muutaman vuosikymmenen päästä, kun luterilaista kirkkoakin pidetään Suomessa varmaankin enemmänkin  henkisenä muinaisjäänteenä ja perinteenä, Kouvolan keskuskirkko on todennäköisesti oman aikakautensa museoviraston suojelukohteena sen ainutlaatuisuuden takia. Kouvolan paraatipaikalle rakennettu ”rakennustelinelaatikko” kun herättää tunteita, mikä kertoo sen lumovoimasta. Perinteen ja modernismin ja aikaa seuraavan ympäristörakentamisen kombinaatio on hankala. Siksi esimerkiksi Alvar Aallon suunnittelema Inkeroisten Tehtaanmäen asuinalue ja Tehtaanmäen koulu ovat kuuluisia enemmänkin suunnittelijansa kuin toimivien käyttöratkaisujen ja funktionaalisuuden takia. Kulttuuriympäristön historialliset arvot ja moderni käytännöllisyys eivät siis aina kohtaa. Kuitenkin aineellisen kulttuurin kannalta monet rakennukset ovat selkeästi materiaansa arvokkaampia sijaintinsa ja ainutlaatuisuutensa takia. Siksi esimerkiksi Verlan ainutlaatuista tehdasmiljöö on onneksi suojeltu innokkaiden ja rikkaiden mökinrakentajien harmiksi ja kenraali Sumorovin suunnittelema linnoitusketju, kuten Kärnäkosken linnoitus Savitaipaleella jääköön seuraavillekin sukupolville muistona oman aikansa arvoista ja erityispiirteistä ilman että alueelle rakennetaan kaupallisen terveysyrityksen hoivakoti varakkaille vanhuksille. Kaikkea ei siis saa uhrata modernismin ja uutuuden alttarille. Kulttuuriperintökohteet siis viestivät meille hiljaista tietoa menneiden sukupolvien maailmasta. Ne eivät aina sovellu kiireisen ympäristömme pikatyydytyskulttuurin arvoihin, mutta hyvä niin. Kulttuuriperintökohteet, kuten kauniit kirkot esimerkiksi Kerimäellä, Petäjävedellä ja Pyhtäällä muistuttavat meitä myös pysyvistä arvoista, jotka ovat ylisukupolvisia. Menneen maailman arvoissa oli jotain millä haluttiin muistuttaa myös tulevia sukupolvia kestävistä ratkaisuista ja turvallisista valinnoista. Kulttuuriperintö ja ympäristö ovat siis syystäkin suojeltuja. Kannattaa siis pitää silmät auki ja antaa ajatuksen lentää: Mitä haluaisinkaan jättää ja siirtää tuleville sukupolville, ihan vaikka vain rakennuksia.

 

Risto Pesonen

Ajatuksia elämästä

”Käy nuolina sukkulat pääskyjen.
Pian, huomenna, ritariperhonen
vie kultasiiven naimisiin
ja pionisoihdut sytytetään
hääiltaan harsonhimmeään.
Käy suihke ja läike loppumaton:
Lyhyt morsiuskuu ja elämä on.”

Runoilija Maija Pentikäinen saa muutamaan riviin mahtumaan koko ihmisen elämän. Ja on siinä opetuskin: ”Kuluva hetki näe arvossansa, se kantaa timanttia otsallansa.” Tämä ajatus taas on Jaakko Haavion.

Vanhusten viikolla ajattelin ja puhuin paljon elämästä ja vanhuudesta ja opin taas elämästä sen kaikkein tärkeimmän. Tämä hetki on tärkeä, elämä on nyt, eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä. Nyt on vietävä hyvä sanoma perille, nyt on ojennettava auttava käsi. Nyt on oltava kokosieluisesti läsnä, kun ystävä kertoo murheistaan tai haluaa jakaa ilonsa. Hetkessä eläminen antaa meille paljon iloa ja elämänrikkautta ja me voimme tuntea itsemme tarpeelliseksi. Se on elämän kokemista yhteiseksi ja se antaa ihan uuden näkökulman joskus hankalaankin elämän arkeen.

Vanhuudessa on paljon hyvää ja ainutlaatuista. Tavallaan me vanhoina tulemme omaksi itseksemme, siksi, mitä oikeasti olemme. Se tuntuu vapauttavalta, ikään kuin saisimme vaihtaa sopivat vaatteet entisten kiristävien tilalle. Oikeastaan ihminen ei vanhene. Ulkonaisesti me kutistumme ja rypistymme, mutta eihän ihmisen kuolematon sielu vanhene.

Nykymaailman turvattomuudesta me olemme kaikki kuulleet. Tottahan se on. Ennen tilanne oli aivan toinen. Elämällä oli säännöt, ja oli selvä ero pyhällä ja arjella, ja ihmisten kesken vallitsi luottamus. Kotoa voi lähteä ja ulko-ovelle voi laittaa varsiluudan merkiksi, ettei ketään ole kotona. Tänä päivänä se tuntuu uskomattomalta.
Nykyinen digitalisoitunut maailma ei tunnu omalta ja kyllä se turvatonkin on. Minullekin soitettiin äskettäin ja tarjottiin vesijohtoputkien valokuvausta ja täydellistä pesua. Totesin soittajalle, ettei toimenpide ole tarpeen, kun meillä pestään putkia harva se päivä.

Varovainen saa olla, mutta mielestäni pelätä ei tarvitse. Tässäkin asiassa ystävät ovat kultaa kalliimpia. Oletko kuullut vanhan sanonnan: Linnuilla pesä, lukilla seitti, ihmisellä ystävyys. Ystävien seurassa tuntee olonsa turvalliseksi niin kuin täydellisen hyväksynnän ilmapiirissä tunnetaan.

Mielestäni tärkeintä tässä meidän vaelluksessamme on se, ettemme koskaan katkeroidu tai jää vihamielisten ajatusten vangiksi. Jos elämässämme säilyy kiitos, kiitos kaikesta, vaikeistakin taipaleista, katkeruus ei saa sijaa sydämessämme.

Elämä on rikas ja kaunis, ja ilon aiheita on paljon. Mutta ahdistuksiltakaan emme välty. Kuitenkin niissäkin piilee salattu siunauksensa. Sanotaankin, että ahdistus on aina Jumalan apulainen. Me voimme uskoa, että kaikki, mitä meille tapahtuu, on meille sallittua ja lopulta aina kääntyy parhaaksemme. Me emme aina saa, mitä me pyydämme, vaan mitä me tarvitsemme.

Vanhuudessa kimaltaa elämän rikkaus. Lauri Viita kirjoittaa: ”Oi, miten on ihana elää ja tuutia lapsenlapsiaan ja kertoa kauniita uniaan. Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi, lapseni, rakastakaa!”

Pelkoa ei rakkaudessa ole. Se kääntää kaiken hyväksi.

Takaisin ylös