Sulje

Kalavesi-ihme

Tulimme allergisiksi kissoillemme. Voi tylsyys ja kurjuus. Kyllä sitä surtiin ja kai surraan vieläkin. Että pitikin joutua luopumaan kissoista. Onneksi sosiaalisen median ihmeellinen maailma auttoi. Kissoille löytyi uusi koti Hämeenlinnasta serkkujen luota. Ja vaihdossa saimme kaloja. Oikein ison akvaarion kaikkine härpäkkeineen. Sitä sitten innolla olohuoneeseemme asentelimme. Joku keksi kaikille kaloille nimetkin. Tulivat tutuiksi ja lisäsivät perheemme ruokakuntaa oikein runsaalla kädellä.

Muutama kuukausi pärjäiltiin kivasti. Sitten alkoi tapahtua. Vesi muuttui tylsästi. Pohjalle kertyi tummanvihreä leväkerros ja muutenkin kirkkaus muuttui sameudeksi. Akvaariotamme oli kohdannut kaksi sairautta – sinilevä ja vihersamennus. Sinilevä lähti lääkkeellä, mutta samennus osoittautui melkoisen hankalaksi tapaukseksi.

Vihersamennuksen vuoksi akvaario kuorrutettiin peitteillä valottomaksi, jotta kasvusto auringon valoa saamattomana kuivuisi kokoon. Vaan eipä hävinnyt ensimmäisen peittelykierroksen eikä edes toisen hieman pidemmän ja runsaspeittoisemman pimeyden jälkeen. Ei hävinnyt. Uudestaan vaan alkoi pukata löllöä veteen. Lopullinen tilanne oli niin paha, että vihreän mönjäveden seasta ei enää erottanut kaloja.

Siis mieti. Ei ollut kovin hieno olohuoneen koristus. Rentoutuminen kaloja katsellen muuttui pinkeäksi ahdistukseksi – edes kaloja ei osata hoitaa.

Tätä ahdistusta jatkui ja jatkui. Ei tuntunut mielekkäältä tehdä mitään, kun ainoa vaihtoehto tuntui olevan koko akvaarion hävittäminen. Sydän ei hennonnut ryhtyä kuolopuuhiin, ja niinpä kalaparat uiskentelivat liejussaan viikkotolkulla.

Pienesti mielessä kävi rukous – Jumala auta, tästä ei selvitä ilman sinua. Siis mitään rukouskokousta ei järjestetty, akvaariota ei siunattu käsiä levitellen, mitään pyhittävää ei pirskoteltu. Vain pieni huokaus – ja ehkä toinen samanmoinen päälle.

Yhtenä aamuna oli tapahtunut ihme. Tätä ei voi käsittää. Ei kerta kaikkiaan. Illalla kalavesi oli ollut aivan samea. Täysin tukossa. Jos meni oikein lähelle, saattoi vilaukselta nähdä jonkun kalasen. Ja ainoastaan siitä, että veden pinnalla ei kellunut kalojen vatsoja, saattoi päätellä eläinten vielä elävän.

Aamulla vesi oli aivan kirkas. Täysin puhdas. Vailla mitään sameutta.

Lapsi huomasi ihmeen ensin. Piirissä akvaarion ympärillä sitä hämmästelimme ja olemme edelleen ymmällä. Taitaa olla niin, että veden viiniksi muuttaja pystyy myös löllöveden kirkkaaksi saattamiseen. Huipputyyppi!

Tuija Nuutinen

kalavesiään edelleen hymyillen katsova ja pikkuruisen rukouksen puhdistavaan mahtiin uskova pappi

Mainokset

Juutalaisuuden monet kasvot

Juutalaisuus on monelle peruskristitylle sekä tuttu, että monin tavoin tuntematon. Uuden Testamentin monet Jeesuksen debatit varsinkin fariseusten kanssa kertoo omaa kieltään juutalaisuuden erikoislaatuisuudesta. Yleisesti ajatellaan, että juutalaiset ovat joko niitä lakiuskovia, jotka valittuun kansaan kuuluvina haluavat olla laille kuuliaisia. Toisaalta monelle juutalaisuus näyttäytyy historiallisesta perspektiivistä käsin kauppaan, rahaan ja pankkeihin keskittyneinä älykköinä, jotka ovat toisaalta rikkaita, toisaalta hyvin tiukasti omasta kulttuuristaan kiinni pitäviä. Monelle ateistijuutalaiselle on hyvin tärkeää tunnustaa juutalaista kulttuuria ilman uskoa tuonpuoleisuuteen.

Ehkä moni ajattelee myös, että juutalaisten pyhä kirja on Vanha testamentti. Puoliksi oikein. Olisi kunnioittavampaa käyttää tuosta kirjasta nimitystä Hebrealainen Raamattu (Tanakh). Toinen puoli on valtaisan rikas niin sanottu suullinen Toora eli Talmud ja Mishna, jotka ovat osaltaan Tooran tulkintaa. Myös Toora tarkoittaa mieluummin opetuksia kuin vain lakia. Talmud on niin palestiinalaisena kuin myös babylonialaisena Talmudina hyvin tärkeä rabbiinisen juutalaisuuden perusteos, jossa arvovaltaiset rabbit vuosisatoja sitten tulkitsivat Tooraa omilla tavoillaan. Siksi juutalaisuudesta ei voi muodostaa missään historian vaiheessa yhtenäistä kuvaa, kun jo pelkästään uudella ajalla on olemassa monia eri valtavirtoja, kuten ashkenaasit, sefardit, hasidit, karaiitit, kabbalistit ja reformistit.  Tämän päälle voidaan lisätä vielä edelleenkin vaikuttava samarealaisyhteisö Garissim vuoren ympärillä Israelissa.

Juutalaisvainot on varmaankin monelle kovin tutut. Jopa meitä luterilaisia on syytetty antisemitismistä Martti Lutherin viimeisen kirjan (ja Adolf Hitleriin vaikuttaneen) myötä. En kuitenkaan pidä mediassakin esiintyviä historian yksioikoistamisia ja jälkiviisasteluja hyvänä tapana käsitellä kipeitä asioita. Olihan meidän oma ev lut kirkkommekin II maailmansodan aikana varsin läheisessä yhteydessä natsimielisen Saksalaisen kirkon kanssa. Kirkkommekaan ei siis saa puhtaita papereita juutalaiskysymyksessä.

Miksi historian karmeiden pogromien ja holokaustinkin jälkeen ja antijudaismin taas voimistuessa juutalainen kansa on säilyttänyt elinvoimaisuutensa? Luulen että yksi syy on heidän loistava ja kaikille aloille ulottuva juhla ja tapakulttuuri. Vaikeuksien keskellä on aina hyvä syy synnyttää joki hyvä juhla, kuten Purim tai Hanukka. Juutalaisuus on myös osannut aina luovia niin sanotun modernismin ja traditionalismin vaikeassa ristiaallokossa varsin luontevasti. Myös taiteen, tieteen ja sivistyksen arvostus ovat varmaankin selittäviä tekijöitä myös niille monille Nobel palkinnoille, joita juutalaiset ovat saaneet. Vaikeudet ovat myös hioneet yhteisöjä yhteen ja toivoa sopiikin, että nykyisessä Lähi-idän kriisissä juutalainen kansa ei vaipuisi äärinationalistien ja ääriliikkeiden temmelyskentäksi, joka ei antaisi elinmahdollisuuksia pakanoille eli ei-juutalaisille. Kuitenkin juutalaisen kansa on aina säilyttänyt myös itseironian ja kyvyn nauraa itselleen, sillä missä paikalla kaksi juutalaista, siellä on myös kolme mielipidettä…

 

Risto Pesonen

Opettelija

 

Jeesus ei ole legenda

Maallikkosaarnaaja Aku Räty oli kerran junassa palaamassa kotiin puhujamatkaltaan. Hän istui mukavasti ja alkoi syödä eväitään, kun hänet tunnistanut mies liittyi hänen seuraansa ja hyvin kärkevin sanoin moitti Akun puheita ja käsitystä pelastuksesta. Aku söi eväänsä rauhallisesti loppuun ja sanoi sitten: ”En minä tiennytkään, että siellä taivaassa on ryhdytty remonttia tekemään ja ikkunoita ja ovia siirtelemään.”

Mies ihmetteli Akun outoa vastausta eikä ymmärtänyt sitä ollenkaan. Aku selitti: ”No, kun minä olen aina luullut, että ovi taivaaseen on Kristus, mutta nyt näyttää siltä, että taivaan ovi olette te.”

Usein käy niin, että me alamme uskoa omaan uskoomme ja pidämme sitä pelastuksemme perustana. Uskon perustus on Kristus ja vain Kristus.

Tämän päivän kirkkoa ravistelevat monet ristiriidat. Päätettävistä asioista papitkaan eivät löydä yhteistä linjaa. Moniarvoisessa yhteiskunnassa erilaiset näkemykset törmäävät vastakkain, ja moni on sitä mieltä, että kirkko ei nykyisin erotu paljonkaan muista järjestöistä. Lehtori Erkki Laitinen kirjoitti elokuussa Kotimaa-lehdessä, että papit kertovat laajasti kirkon auttamistyöstä, suvaitsevaisuudesta, luonnonsuojelusta ja ihmisoikeuksista aivan kuin ihmisviisaus korotettaisiin jumalalliseen asemaan. Hän kysyy: ”Jos Kristuksen nimi ei mahdu kirkon strategioihin ja puheisiin, joutuu kysymään: Häpeämmekö me Kristusta? Jos niin on, Kristus häpeää meitä viimeisellä tuomiolla.” Kesällä katselin televisiosta keskusteluohjelmaa, jossa nuori nainen kysyi Helsingin piispalta: ”Tarvitseeko sitä Raamattua lukea, sehän on vanha, ihan eri aikakaudelle tarkoitettu kirja?”

Raamatun käännöskin, se uusi, vuodelta 1992, on kuulemma tullut elinkaarensa päähän. Ikää käännöksellä on 26 vuotta. Jos Raamatun kieli jokaisen sukupolven kohdalla uusitaan, virheet ja epätarkkuudet moninkertaistuvat. Otan esimerkin Jeesuksen tuhlaajapoika – vertauksesta. Siinä se tärkeä saranajae kuului ennen: Kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä. Nyt uuden käännöksen mukaan jae kuuluu: Kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja heltyi. Ei ollenkaan sama asia.

Tämän päivän itseään toteuttava ihminen ei puhu mielellään Jumalasta ja vielä vaikeampaa on puhua Jeesuksesta.

Jeesus ei ole legenda eikä satu, vaan pyhää todellisuutta.

Todellisuutta ovat myös synti ja armo. Kun me vastaanotamme armon, me vapaudumme rakastamaan paljon ja antamaan anteeksi paljon. Jos on saanut kaiken rikkomansa anteeksi, kantaa mielellään toistenkin taakkoja. Kun ahdistus on poissa, kaikkinainen toisten ihmisten syyttely katoaa. Rakkaus ammentaa jatkuvasti voimaa anteeksiantamuksesta.

Vai sanommeko me: ”Tätä minä en ikinä unohda enkä anna anteeksi.”

Välinpitämättömyyden ja vastustuksen aikoja on aina ollut. Ne katoavat, mutta rakkaus ei katoa koskaan. Kirkko kestää, jos sille on selvinnyt Ristin salaisuus, ja jos sen työn tavoitteena on kalliin Vapahtajamme kohtaaminen.

Kristuksen tulisi säteillä kaiken toimintamme lävitse. Tärkein viestimme on, että Jeesus on totta. Uusi taivas ja uusi maa ovat totta. Uskon aitous näkyy parhaiten elämän karussa arjessa, ja siinä arjessa tärkein rukouksemme on, että me muistaisimme, että rakkaus ei koskaan vaadi, rakkaus palvelee.

Eila K.

Huuda Jumalalle

Lokakuun 16. päivä pidettävä Huuda Jumalalle messu Kouvolan keskuskirkossa on virittänyt itsessä monenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä on valtava ilo tästä ideasta. Minusta on kerta kaikkiaan mahtavaa saada olla toteuttamassa tilaisuutta, jossa keskiössä on se valtava turva ja mahdollisuus, mikä meille ihmisille on annettu: mahdollisuus olla juuri niin raadollisena kuin olemme silloin kun tunnemme vihaisuuden ja pettymyksen tunteita Jumalaa kohtaan. Ehkä emme tajuakaan kuinka suurta on se, että armo ja rakkaus ovat voimassa meidän pimeimpinä hetkinämmekin. Silloin kun olemme kaikkea muuta kuin kiitollisia. Ja silti Isämme ottaa meidät vastaan. Emme joudu jälkikäteen hyvittelemään hänelle jollakin uhreilla tai kiltillä elämällä sitä että kehtasimme syyttää häntä tai kyseenalaistaa Hänen hyvyytensä. Jossakin muualla päin maailmaa ja monessa uskonnossa, valitettavasti kyllä ihan täällä lähelläkin, Jumalaan kohdistuva kyseenalaistaminen on pyhäinhäväistys, josta tulee seurauksia. Kun heikkona hetkenäsi mokaat ja päästät luvattomat ajatukset jumalaa kohtaan mieleesi, saat pelätä mitä sinun elämääsi siitä koituu. Ehkä rangaistus ei tule sinulle vaan läheisellesi ja silloin esim. lapsesi sairastumista seuratessasi voit vain tuntea syyllisyyttä. Majesteettirikosta ei tehdä ilman seurauksia ja väärää tekoa seuraavat hyvittely-yritykset tehdään vereslihalla ja pelon saattelemana. Mutta meidän ei tarvitse tuollaista pelätä.

Mikä lahja siis onkaan voida olla todellinen aito ihminen Jumalan edessä. Kaikkine puutteineen ja epäuskoineen. Me olemme saaneet kuulla armosta jo niin kauan, että emme ehkä ymmärräkään mikä ansaitsemattoman rakkauden suuruus todella on. Meistä kukaan ei välty siltä hetkeltä, jos rehellisiä olemme, että kysymme Hänen tarkoituksiaan ja olemme pettyneitä siihen mitä Hän antaa tapahtua tai ei anna tapahtua. Tulossa oleva tilaisuus on vahvistanut minussa kaikkea tätä pohdintaa ja onnellisuutta siitä, että minulla on Isä, joka ottaa vastaan kaiken.

lapsi huutaa sylissä

 

Vähän jännittää, tuleeko seurakunta mukaan huutamisen-hetkeen, mutta se jää nähtäväksi. Odotan todella sitä, että yhdessä olemme siinä sylissä, johon mahtuu kaikki. Ja yhdessä luvallisesti kaiken sen kanssa, mitä sydämessä kullakin on. Tiedän, että Taivaallisen Isän vastaanotto on: Tulkaa rakkaat, haluan lohduttaa.

Melkein kuin odottaisi joulua tai jotain oikein hyvää lahjaa. Juhlat kaikille ja vieraat saavat tulla mistä tahansa tunteen ojanpohjalta. Tule sinäkin.

Mia R

 

Lapsenusko

Olen saanut aloittaa tämän syksyn ihanien 3-vuotiaiden päiväkerholaisten kanssa. Kerho-ohjelma suunniteltiin hyvissä ajoin keväällä ja vielä ennen kerhojen alkua mietittiin tarkasti pedagogisia tavoitteita, lapsen osallistamista, ilmiölähtöistä oppimista ynnä muuta sellaista. Mielestäni on oikeasti ihan huippua, että seurakuntakin on ottanut varhaiskasvatussuunnitelman omakseen, käyttöön ja sen sisältöä tutkitaan hyvinkin tarkasti. Käytännön toiminta, etenkään lasten kanssa, ei kuitenkaan aina mene ihan suunnitelmien mukaan… Mutta olimme siis valmiina näyttämään, että seurakunnan varhaiskasvatus on laadukasta ja tavoitteellista toimintaa! Antaa tulla vaan, lapset sisään!

Ensimmäinen kerhokerta meni oikeasti aika hyvin, vain yksi lapsi itki. Tosin paikoillaan pysyi (silloin kun muutaman minuutin olisi pitänyt pysyä paikoillaan) myös varmaan vain yksi lapsi, muut mennä viuhtoivat kuka minnekin, kuten sohvalle pomppimaan. Kuitenkin ehdimme vähitellen tutustua toisiimme ja kerhopaikkaan. Vessassa oli kiva pieni pönttö; toisia pissitti koko ajan ja toisia ei sitten ollenkaan ja niinpä sitten vaihdettiin kuivia pöksyjä välillä. Siinä eteisessä pöksyjä vaihtaessamme se pieni vilkas lapsonen, joka ei ollut pysynyt yhtään paikoillaan eikä näyttänyt kuuntelevan mitään, kysyi innoissaan; onko se taivaan Isä vielä täällä? Vaikka tuolloin ei kyllä oltu mitään taivaan Isästä puhuttu, oli kiinnostava asia jäänyt jostain mieleen ja hän oli ainakin joskus kuunnellut.

Jumalan kämmenellä –laulu on aina vaan erittäin hyvä ja käyttökelpoinen, joten sitä mekin aloimme harjoittelemaan. Ensimmäiset kerrat lapset lähinnä katselivat, eivät osallistuneet edes leikkiin, laulusta puhumattakaan. Mutta joidenkin kerhokertojen jälkeen alkoi tapahtua ja se on aina yhtä sykähdyttävän ihana hetki. Pienet kädet nousivat tekemään lintuja ja suojaa ja lauluakin tuli ainakin sen Jumalan kämmenellä –kohdan verran. Mielestäni tämä vanha lasten virsi kuvaa juuri oikein sen uskon, jota itsekin haluan tunnustaa ja elää: kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on, Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.

Nooa –kertomuksen yhteydessä rakensimme tietenkin yhdessä palikoista arkin ja siihen arkkiin mahtui kaikki! Mukaan mahtuivat kaikki kerholaiset ja kaikki muovieläimet ankoista dinosauruksiin ja lehmistä lohikäärmeisiin. Taisi sinne joku smurffikin tulla mukaan. Siinä kohtaa ei kyseenalaistettu kenenkään olemassaoloa tai soveliaisuutta arkkiin. Ei kyseenalaistettu raamatuntulkinnan tai uskon oikeellisuutta. Uskottiin vaan, että kaikki mahtuu ja pääsee mukaan!

Jotkut sosiaalisen median keskustelut muun muassa kirkon työntekijöiden ryhmissä ovat viime aikoina saaneet myös julmia sävyjä. Tämä on ilmennyt esimerkiksi erilaisten mielipiteiden ja ajatusten ivallisena vähättelynä ja vääristelynä. Vastaavaa ”väärin uskomisen” tai väärin tekemisen arvostelua on tietysti ollut iät ja ajat, jo Raamatun kirjoittamisen aikoina, mutta jotenkin se on minusta alkanut tuntua aina vain ahdistavammalta. Senkin vuoksi vilpittömän lapsen uskon seuraaminen ja mukana eläminen on ihan valtavan upeaa ja vapauttavaa. Uskotaan vaan!

Satu J.

20180411_141348

Pieni palanen paratiisia

Heti, kun saan ilmastoidun auton oven auki, päälle humahtaa kuuma autiomaan ilma. On epäuskoinen olo. Matkaoppaan mukaan olemme nyt En Gedissä, paikassa jonne David pakeni Saulin raivoa. Tämäkö on se autiomaahan kätketty aarre, jossa pitäisi pulputa läpi vuoden neljä lähdettä? Ja niiden vedet ohjautuisivat Wadi Davidin ja Wadi Arugotin kautta elämän lähteeksi täällä Negevin autiomaan laidalla. Selän takana jossakin alhaalla on Kuollutmeri ja edessä kohoavat jylhät hiekkakiviset vuoret. Täällä ei näy pisaraakaan makeaa vettä.

Kun tänne saakka on tultu, niin kait tuonne vuorten väliseen kapeaan solaan on lähdettävä. Hiekkapöly kuorruttaa varpaat ja jyrkänteet tuntuvat tallettavan kaiken mahdollisen lämmön itseensä. Edellisen päivän retki Negevin eteläosissa on tyhjentänyt energiavarastot petollisen nopeasti. Erämaa riisui omista voimista ja osoitti miten pieni ihminen on luonnon keskellä. Juotavaa vettä on mukana litratolkulla. Tämän rutikuivan maan keskellä on vaikea uskoa, että näissäkin maisemissa Raamatun kuvaamat rankkasateet ja tuhotulvat ovat myös nykypäivää. Jos sataa, ja silloin ani harvoin kun sataa, kuiva maa ei ime vesimassoja itseensä, vaan ne virtaavat tuhoisalla voimalla vieden menneessään kaiken elollisen ja elottoman. Kun virta on mennyt, on jäljellä riivitty, edelleen kuiva hiekkakivikallio.

IMG_7143 muokattu pieni

Alkaa kuulua hiljaista, vaimeaa solinaa – täällä on kuitenkin vettä! Nyt siitä näkyy jo vilaus kivien lomassa. Kohta erottuu pieni puro, jossa virtaa kirkasta vettä. Uskomatonta, mutta siinä sitä on! Nubianvuorikauriit ovat tulleet purolle juomaan. Hätääntynyt vasa on jäänyt jyrkkäreunaisen puron toiselle puolelle, kun emä on jatkamassa matkaansa. Eikö se meinaa palata pienen luokse? Vasa ääntelee hätääntyneenä ja teiskaa edestakaisin kuin keräten rohkeutta hyppyyn yli pudotuksen. Viimein se ottaa vauhtia ja loikkaa puron toiselle puolelle, eikä sillä ole enää mitään hätää. Kait se näin pitää mennä, että on vain uskallettava hypätä ilman takuuta siitä, että pääsee kuilun yli. Mutta pelottavaa se on, todella pelottavaa – niin kauriin vasalle kuin pienelle ihmisellekin.

Paljaille kukkuloille minä puhkaisen jokia, notkelmiin lähteitä. Autiomaan minä muutan vesilammikoiksi ja kuivan hietikon lähteiden maaksi. Jes. 41:18

IMG_7161 muokattu pieni

Vähitellen puro voimistuu ja vesi viilenee. Matkan edetessä alan uskoa siihen, että olemme matkalla kohti lähteitä – elämän lähteitä – hyvin kirjaimellisesti. Veden äärellä on elämää. Pensaat, pienet puut ja paksulehtiset kukat kertovat olemassaolollaan, että siellä missä virtaa vesi, on aina myös elämä. Vastoin todennäköisyyksiä ja nopeaa tilannearviota täysin kuolleen keskelle puhkeaa keidas, kuin pieni palanen paratiisia. Tuhansien järvien maan kansalaiselle kirkastuu hyvin konkreettisesti puhtaan, makean veden mittaamaton arvo.

IMG_7165 muokattu pieni

Viimeisen mutkan takaa aukenee liikuttavan kaunis näkymä. Jostain ylhäältä vuorilta, katseilta piilossa, juoksee elävän veden virta ja ryöppyää alas kastelemaan kuivan maan. Tuhansia vuosia se on virrannut elämäksi keskelle kuollutta. Tarjonnut lepo- ja piilopaikan. Tuntuu ihmeelliseltä, että saan seistä samoilla paikoilla kuin kuningas David kerran. Ja samalla tavalla kuin Isä suunnitteli ennen aikojen alkua En Gedin Davidin suojapaikaksi, Hän suunnitteli sen minuakin varten. Kuvaksi Hänen myötätunnosta ja uskollisuudesta myös minua kohtaan.

Mielessä soi ystävien alkukesän juhlasta matkaan jäänyt Hilja Aaltosen sanoittama laulu Anna sade, Jumala. Monesti koen olevani itse kuivaa maata, joka odottaa taivaan aukenemista. Että kuiva maa voisi ottaa sateen vastaan, sen täytyy tulla aluksi hellästi tihkuttaen. Pimeän yön jälkeen aamukin sarastaa vähitellen kirkastuen. Odottaminen riisuu omasta pyrkimisestä. En voi käskeä sadetta, en synnyttää lähdettä. Astun putouksen alle. Vesi ryöppyää päälleni ja hieroo väsynyttä huolehtimista hartioiltani. Tässä on hyvä.

Anna sade, Jumala, sydän kaipaa, odottaa. (Hilja Aaltonen)

Kari N.

Lähimmäinen?

Yksi oman aikansa oppinut kysyi kerran Nasaretin mestarilta, kuka on hänen lähimmäisensä.

Typerä kysymys! Sanahan itsessään on aivan ilmeinen – lähimmäinen tarkoittaa sitä, joka on lähinnä siinä vieressä. Mutta tarkoittaahan se tietysti myös kuvainnollisemmin ylipäänsä toista ihminen, kanssaihmistä. Tuo oppineen kysymys ei ollutkaan tyhmä vaan oppinut: Kuka kuuluu joukkoon? Kuka kuuluu meihin? Ketkä ovat omia? Se on hyvä kysymys, vai onko?

Ei ole. Se on kylmä kysymys. Se on julma kysymys: Ketkä kaikki ovat toisia ihmisiä? Ketkä kaikki ovat ihmisiä? Keitä minun pitäisi kohdella inhimillisesti? Siis keitä ihmisiä minun on kohdeltava ihmisarvoisesti ja keihin voin suhtautua kuin elottomiin ja arvottomiin esineisiin? Ketkä eivät ole toisia ihmisiä? Ketkä eivät ole ihmisiä? Ja nyt ollaan jo aivan ytimessä. Mietipä hetki, keitä sinun ei tarvitse kohdella inhimillisesti, ihmisarvoisesti ja ketkä ihmiset voit sivuuttaa ja jättää rakkauden ja ihmisyyden ulkopuolelle.

Ja nyt kun olet mietitty, keitä ei tarvitse rakastaa ja ketkä voidaan sulkea ihmisyyden ulkopuolelle, mietipä, että keitä siitä huolimatta et rakasta ja kuitenkin suljet ihmisyyden ulkopuolelle.

Meidän on helppo ajatella, että samat arvot jakavat ihmiset kuuluvat joukkoon, samalla tavalla uskovat kuuluvat meihin, samalla tavalla elävät ovat omia. Tämä ei ole vielä paha ajatus. Mutta pian se muuttuu ja alamme ajatella, että ihmiset, joilla on erilaiset arvot kuin meillä, eivät kuulu samaan joukkoon, että eri tavalla uskovat ihmiset eivät ole meitä vaan niitä ja että eri tavalla elävät ihmiset eivät ole omia vaan vieraita. Ja oikeastaan eri tapa on väärä tapa, viallinen tapa, vaarallinen tapa, vihollinen tapa. Ja siitä saakin sanajärjestystä muuttamalla: tapa vihollinen – tapa erilainen.

Sitä paitsi ei edes taida olla kahta joukkoa: hyvät ihmiset ja pahat ihmiset – taitaakin sittenkin olla vain tällä tavalla syntiä tekeviä ja tuolla tavalla syntiä tekeviä, tällä tavalla erehtyneitä ja rakkaudessaan keskeneräisiä ja tuolla tavalla erehtyneitä ja rakkaudessaan keskeneräisiä.

No miten sitä voi sitten kaiken maailman ihmisiä rakastaa niin kuin itseään? – Helposti! Aloita vieressä olevasta, lähimmästä. Rakasta sitä, joka on käsivartesi mitan säteellä omasta navastasi. Tai jos näköpiirissä on apua tarvitseva tai kuulomatkan päästä kuuluu avunpyyntöjä, kävele tai tarvittaessa juokse käsivarrenmitan päähän ja ala auttaa. Ihan yksinkertaista. Vaikka olisit juuri menossa kirkkoon kuuntelemaan saarnaa lähimmäisenrakkaudesta tai sinulla olisi kiire johonkin muuhun tärkeään tapaamiseen, älä jatka matkaasi apua tarvitsevan ihmisen ohi. Koskaan. Ikinä.

Mikko W.

Takaisin ylös