Sulje

Kesä ja loma =kesäloma

Kesälomaa meistä moni taitaa odottaa kuin kuuta nousevaa. Kesälomalle ladataan kohtuuttomia paineita ja tekemättömien töiden listaa tai kohteita joihin pitäisi ehtiä, ainakin jos lehtiin on uskominen. Kesäloma voi olla jotain ihan muuta, kuin mitä lehdet mainostavat. Elämän ilot ja kesäloman ilot taitavat syntyä ihan pienestä. Siihen ei tarvita suuria summia euroja tai ilmastoahdistusta aiheuttavaa maailmanympäri matkaa.  Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa ilmastosta tai ahdistuksesta, joten palataan kesän pieniin iloihin.

Mansikat, mustikat ja muut herkkumarjat

Kanttarellit ja muut makoisat sienet

Metsä, meren ranta

Uiminen ja sauna

Yhdessäolo

Ulkoilu, urheilu, liikkuminen

Kuppikahvi tai kuppiteetä yksin tai yhdessä

Lapsuuden mansikkapaikka

Mattopyykki

Mato-onki

Aamukaste

Auringonlasku

Kesän pienet ilot muodostavat lopulta suuren listan, onkin aihetta isoon kiitokseen. Pieni on suurta ja Luojan luoman luonnon keskellä stressi hellittää ja kunto kasvaa. Talvella voi kiisselikupin äärellä palata kesäiseen metsään ja muistaa smoothieta tehdessä kesäisiä mansikkahetkiä.

Pieniä iloja minun kesässä ovat pyöräretket metsässä. Tässä eräänä päivänä pyöräillessä mielessä soi nuorten biisi, iltalaulu. Metsäpoluilla juuria ja oksia riittää siinä missä kiviäkin ja aina välillä on vaarassa katua. Tuon puhuttelevan iltalaulun haluan jakaa kanssasi lukija ja sen myötä toivottaa sinulle siunauksen säteitä kesään ja lomaan sekä kesälomaan! Siunausta ovat pienet hetket, jotka palaavat mieleen vielä kuukausien päästä 🙂

1. Hiipuu jo tuli, liekit nujertaa maa                                                                                             Vain Isä toivomme palamaan saa.
Lämpöä anna soihtuun valaisevaan.
Isä, jää meitä rakastamaan.
2. Kylmetä sydän pienen kulkijan saa,
jos löydy kättä ei suojelevaa.
Kirkkainkin katse yötä yössä on vaan.                                                                                               Isä jää meitä rakastamaan.
3. Juuriin ja oksiin polut katketa saa,
ei löydy tie ilman opastajaa.
Eksyneet etsi syliin lohduttavaan.                                                                                                       Isä jää meitä rakastamaan.
4. Hämärään maahan aamu uus aukeaa,
se eteen Poikasi nöyrtyä saa.
Haavoista syvimmätkin voit parantaa,
jos vain jäät meitä rakastamaan.

Johanna

WP_20140709_22_03_01_Pro__highres

 

 

 

Mainokset

Miltä Jumala näyttää?

god

Isä. Herra. Kaikkivaltias.

Tällaisilla nimityksillä olemme tottuneet Jumalaa kuvaamaan. Monelle tuleekin Jumalasta mielikuva pilvien päällä asustelevasta vanhasta pitkäpartaisesta miehestä. Tällaisen Jumalan löytää myös monista Lasten Raamattujen kuvituksista.

Jumala ei kuitenkaan ole mies. Hän on sukupuoleton olento. Hän ei ole ruumiin rajoittama niin kuin me ihmiset. Hän on jotain erilaista, jotain paljon suurempaa.

Jumalasta ei voi piirtää kuvaa. Eikä oikeastaan pitäisikään. ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla.” (2. Moos. 20:4)

Ja kuitenkin Raamatussa puhutaan myös Jumalan kuvasta: ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1. Moos. 1:27). Tämä jae on mietityttänyt ihmisiä pitkään. Mitä se oikein tarkoittaa, että ihminen on Jumalan kuva?

En usko, että se tarkoittaa, että Jumala näyttää ihmiseltä. Ajattelen, että tässäkin Vanhan testamentin kohdassa näkyy Jeesus: ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää” (Ef. 1:23). Se, että ihminen on Jumalan kuva, kertoo enemmän meistä ihmisistä kuin Jumalasta. Se kertoo siitä, millaisia meidän tulisi olla, millaisena meidän pitäisi nähdä toisemme.

”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi” (Gal. 3:28). Jumalaa ei voi rajoittaa meidän ihmisten tekemillä määritteillä toisistamme. Hän ei edusta yhtä kansaa tai ihonväriä, yhteiskuntaluokkaa tai sukupuolta. Hän on kaikkien näiden määritelmien ylä- ja ulkopuolella.

Miltä Jumala näyttää? Tähän kysymykseen ei kukaan tiedä vielä vastausta. Mutta kerran saamme tietää. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12)

Verna K.

Vaitiolo tekee hyvää

Olen hiljaisuuden retriitissä, ja alkamassa on rukoushetki. Huomaan, kuinka yksinkertaiset asiat voivatkaan olla vaikeita. Istun tuolilla ja pitäisi löytää hyvä asento. Miten tässä nyt olisi? Kiristääkö hartioissa? Yritän istua koko painollani. Huomaan, että varpaat ovat jännittyneet, mikä tuntuu hassulta. On vaikea keskittyä, mutta vähitellen se alkaa sujua, ja rukoushetken päätteeksi olo on jo tasaantunut ja levollinen. Katselen alttaria, kynttilöitä, kukkia ja ulos avautuvaa maisemaa. Yksi toisensa jälkeen ihmiset nousevat ja lähtevät, kullakin on oma rytminsä.

Olen osallistunut hiljaisuuden retriittiin kuusi kertaa. Aika ajoin tulee tunne, että kaipaan hiljentymistä ja pysähtymistä, oman sisäisen maailmani kuuntelemista. Jokainen retriittikerta on ollut erilainen, ja aina sinne meno vähän jännittää. Miten tällä kertaa reagoin hiljaisuuteen, mitä nousee pintaan? Kokemukseen vaikuttaa moni seikka, esimerkiksi oma elämäntilanne, mieliala, omat odotukset, retriitin ohjaajat ja osallistujat, paikka, vuodenaika, miten tilat on somistettu, esteettiset seikat, ruoka.

Ensimmäinen retriittikerta oli positiivinen kokemus, jonka jälkeen sielu oli ravittu ja tunne valoisa. Tätä lisää!

Toisessa retriitissä otin vain rennosti ja nautin.

Kolmannella kerralla sain kantapään kautta kokea sen, kun sanotaan ettei retriittiin pitäisi mennä, jos elämässä on jotakin ahdistavaa tai kriisiä. En lähtenyt kuitenkaan kesken kaiken pois, vaikka olisin voinutkin. Rukoushetkessä katselin tuuliselle järvelle ja mieleen nousi puhutteleva raamatunkertomus Jeesus ja opetuslapset myrskyssä:
”Järvellä nousi äkkiä ankara myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ’Herra, pelasta meidät! Me hukumme.’ ’Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?’, Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven.” Minunkaan ei tarvitse pelätä elämän aallokossa.

Yhden retriitin teemana oli odotus – ja huomasin, etten odottanut mitään.

Paastonajan alkuun sijoittuvaan retriittiin menin hakemaan voimavaroja ja miettimään kutsumusta. Opin, että kutsumusta voi toteuttaa juuri siinä omassa arjessa ja omalla paikallaan.

Viimeisin retriittikokemukseni on Heponiemen hiljaisuuden keskuksesta, pääsiäisretriitistä. Se oli pieteetillä ja taidolla toteutettu, ja sain sieltä paljon energiaa.

Jos retriitti yhtään kutkuttaa, niin suosittelen kokeilemaan. Retriitti alkaa hiljaisuuteen laskeutumisella, ja silloin käydään läpi käytännön asiat, ja voi kysyä jos joku asia askarruttaa mieltä. Retriitin ohjaajat kertovat eri tilanteissa mitä tehdään ja tapahtuu, ja heiltä voi myös varata keskusteluhetken. Retriitissä ollaan hyvissä ja turvallisissa käsissä.

Ulla M.

Lue lisää: hiljaisuudenystavat.fi

KAHVILLE!

 

Kahvi on meille suomalaisille tärkeä ja merkityksellinen juoma, joka on saanut lähes ilmiön aseman. Kahvi on tunnetusti riippuvuutta aiheuttava nautintoaine, joka on tosin saanut ”kirkollisen hyväksynnän” sen tapakulttuurimuodon takia. On vaikea kuvitella virallista seurakunnallista tilaisuutta, jossa pappi on paikalla ilman, että kahvia ei ole tarjolla tai sen puutetta ei tuotaisi esille.

Kahvi ilmiönä on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen. Suomalaiset ovat kahvinjuojina maailman kärkikastia. Silti olemme kovin tapauskollisia varsin kapean tyyli ja makurepertuaarin ystäviä. Jo ajatuskin esimerkiksi tummasta paahdosta, saati espressotyylistä saa vanhemmat ikäluokat hämilleen. Onneksi nuorempi sukupolvi on kansainvälistymisen myötä löytänyt myös italialaisen (esim cappucino), ranskalaisen (cafe au lait) tai amerikkalaisen kahvin (americano). Tällöin kahvi on kulttuurien kohtaamisen ja vuorovaikutuksen mainio apuväline. Onhan kahvipavut raaka-aineena yksi maailman raaka-ainepörssien suurimpia osto ja myyntituotteita, jolla on suuri kansainvälinen merkitys. Kahvi on myös eri sosiaaliluokat läpäisevä nautintoaine, joka käy niin yläluokkaiselle rikkaalle kuin köyhälle eläkeläiselle. Mahdollisesti saattavat juoda jopa samaa markettien sisäänheittotuotteena olevaa vaaleaa peruskahvia aamupalalla. Tavoistaan kun on vaikea joskus luopua, vaikka maallista mammonaa kertyisikin. Eri kahvilaadut ovat myös tulleet suomalaisille tutuiksi, koska olemme jo varsin tietoisia Arabican ja Robustan eroista. Tosin oppikiistaa asiasta näiden paremmuudesta ei kannata ehkä synnyttää.

Käytännöllisen teologian emeritus professori Paavo Kettunen herätti taannoin mielenkiintoisen keskustelun kahvin teologiasta. Mitä jos kirkkokahveista tulisikin kirkkomme kolmas sakramentti. Onhan sakramentin yhtenä perusteluna sana ja materia. Tässä tapauksessa kahvi aineena ja ihmiset, jotka kohtaavat toisensa ja keskustelevat päivän saarnasta ja elämästä hartaassa ympäristössä. Tosin, vaikka luterilaisen sakramentin perusta eli Herran käsky puuttuukin, voidaan se Raamatusta välillisesti johtaa myös Jeesuksen sanoista, ” Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Mt 18:20). Tällöin voisi ajatella, että kirkkokahvilla tulee kohdanneeksi lähimmäisen ja Jumalan. Luulen, että kirkollisessa perinteessä on vuosisatojen ajan heppoisemminkin perusteltuja opinkohtia ja käytänteitä. Suurin este kirkkokahvien sakramentoinnille on juuri sen perinteen lyhyys ja kirkkomme kirkolliskokouksen nihkeys uudistuksille, jotka eivät ole kokouksen omien kirkkoruhtinaiden maun mukaisia. Toisaalta kristillisen opin kanssa vähemmän ”hifistelevä” seurakuntalainen saattaisi jopa pitää suotavana sakramentaalista ja vapaata kohtaamista seurakunnan tiloissa kahvin äärellä ja elämänkysymysten jakamista lähimmäisen kanssa. Tosin vaarana on, että joku teologi haluaa luoda tilanteeseen selkeän liturgisen kaavan, jossa pappi pääsee virallisesti toimittamaan ”kirkkokahvin sakramentin” ja siten ”kahlitsemaan” vapaamman kohtaamisen. Herramme käskyn mukaan koolla olemista kun ei tarvitse aina papin sanoittaa. Ehkä kyseinen kirkkokahvin sakramentti on vielä liian raju uudistus, eihän kirkossa ja kirkolliskokouksessa uskalleta päättää aina edes pienemmistäkään kysymyksistä. Ja lopulta suureksi haasteeksi saattaisi tulla, Arabica vai Robusta, tumma vai vaalea paahto, espresso vai capuccino…Seurakuntalaisia yhdistävästä ja elämän ja uskon kysymysten äärellä hyvin tiiviisti olevasta kirkkokahvista voisi tämän jälkeen tulla rajalinjoja muodostava oppikiista. Ehkä pitäydymme siis perinteeseen ja kahteen kirkolliseen ja tarkoin luterilaisten opinkaavojen suojaamaan sakramenttioppiin… Nautinnollisia kahvi ja tee hetkiä Suomen kesässä!

Risto Pesonen

Viihdytkö elämässä?

Kun aamulla avaat silmäsi uuteen päivään, onko kiitos ajatuksissasi päällimmäisenä? Kiitos ja ilo elämästä, työstä, arjesta, jossa tunnet olevasi tarpeellinen ja arvostettu. Niinhän sen pitäisi olla, mutta usein ei ole, ei sinne päinkään.

Miksi ihminen väsyy tehtävissään, joiden pitäisi tuoda iloa ja tarkoitusta elämään? Mikä silloin on mennyt vikaan ja missä on menetelty väärin?

Entä mikä sitten elämässä on kaikkein tärkeintä? Yhteiskunnallinen asema , muiden ihmisten arvostus vai kalliit tavarat ympärillä? Jos tuon kaiken asettaa tavoitteeksi, mitään muuta ei sitten koskaan olekaan. Mihinkään muuhun ei ole aikaa, ei edes läheisiin ihmissuhteisiin. Ja sitten väistämättä tulee eteen päivä, jolloin ymmärtää olevansa pelottavan yksin eivätkä ne kalliit ja kauniit tavarat lohduta yhtään. Ihminen on hukannut tai peräti myynyt itsensä, hän harhailee täysin eksyneenä erilaisten vaatimusten verkossa ja juoksee lukemattomien tehtäviensä perässä aina vähän aikataulusta jäljessä. Koko elämä tuntuu kilpakentältä, jossa aina täytyy olla hieman muita parempi. Siinä tilanteessa kyllä tasapaino järkkyy ja elämässä viihtyminen on kyseenalaista.

Muistan lapsuudenkodistani sodanjälkeiset vuodet ihmeellisinä kiitoksen vuosina. Kun isä tuli sodasta terveenä kotiin, äiti sanoi, että tämän jälkeen ei mikään vaikeus ole umpikuja eikä mitään niin vaikeaa voi tapahtuakaan, ettemme siitä selviäisi. Olimme rikkaita, meillä oli toinen toisemme, meillä oli perusturva, Jumala oli kuullut rukouksemme, isä oli kotona. Uskon, että äidillä olivat kiitoksen kyyneleet lähellä aina, kun hän pyysi meitä lapsia kysymään isältä neuvoa johonkin asiaan.

Ei mikään aineellinen ole hyvän elämän tai onnellisuuden mittari. Rikasta elämää ei rahalla saa. Sodanjälkeiset vuodethan olivat yhtä pitkää pula-aikaa ja ankaraa työtä, mutta minun mielikuvissani se sädehtivät tyyntä onnea, turvaa ja viihtymistä. Tulevaisuuteen katsottiin yhdessä ja se tulevaisuus oli valoisa. Elämän kokeminen yhteiseksi on ihmisenmittaista elämää. Vastuunkantaminen yhdessä antaa rohkeutta, iloa ja tarkoitusta elämään. Siinä on jokin salattu voima, joka kantaa. Minä voin uupua, mutta silloin sinä olet vierellä ja valat rohkeutta mahdottomaltakin tuntuvaan tilanteeseen.

Miten moni onkaan lähtenyt etsimään sellaista elämää, jossa on enemmän aikaa itselle ja läheisille ja vähemmän yli voimien käyviä vaatimuksia tai aikaa vievää ja minuutta muuttavaa turhuuden tavoittelua.

Kun me sanomme: ” Minä rakastan sinua”, me aika usein tarkoitammekin: ” Olen tässä, tee minut onnelliseksi.”

Oikea rakkaus etsii aina toisen parasta ja samalla vie hyvin lähelle Jumalaa, eikä se luettele hyviä tekojaan, koska se ei tiedä niitä tehneensä. Rakkaudessa asuvat valo, toivo ja ihmeiden mahdollisuus, ainakin sen ihmeen, että on täysin mahdollista muuttua, kääntyä kokonaan pois pimeästä valoon.

Eila K.

Seurakunnan toiminnan merkityksestä

Kesäloma! Joko sinulla alkoi se? Koululaisilla ja monilla muilla on menossa ensimmäinen kesälomaviikko. Kesän alussa on enemmän tai vähemmän haaveita ja suunnitelmia lomalle. Osa ei suunnittele mitään etukäteen, osa taas listaa, mitä aikoo tehdä lomalla. Osalle suunnitelmat tulevat itsestään kutsuna häihin, rippijuhliin ja muihin tilaisuuksiin. Osa osallistuu kesän erilaisiin tapahtumiin, kuten festareille, hengellisiin tapahtumiin ja muihin.

Minun lomasuunnitelmiini kuuluu muun muassa mökkeilyä juhannuksena, yhdet festarit ja lukemista. Yleensä vaihdan maisemaa nopeasti loman alettua, että saan ajatukset pois töistä. Tänä kesänä erilaiset tehtävät saivat minut jäämään kotiin, enkä päässytkään heti lähtemään. Koska tehtävät liittyvät tavalla tai toisella seurakuntaan, niin olen pohtinut omaa seurakuntataivaltani. Minkälaisessa seurakunnan toiminnassa olen ollut vuosien varrella?

Olen käynyt rippileirin ja sen jälkeen päätynyt isoseksi. Olinkin useamman vuoden isosena. Kun lähdin opiskelemaan, en oikein osannut kaivata seurakuntaa. Olin edelleen kotiseurakuntani toiminnassa mukana, esim. leireillä, mutta opiskelukaupungissani minulla ei ollut seurakuntayhteyttä, musiikkiharrastusta lukuun ottamatta. Päädyinkin seurakuntaan melko vahingossa, kun törmäsin eräänä iltana kaveriini, joka oli matkalla seurakunnan tilaisuuteen. Hän pyysi minut mukaan ja siitä lähtien seurakunnan toiminta oli osa vapaa-aikaani erilaisissa muodoissa. Toimin messuavustajana, kävin nuorten aikuisten illoissa ja olin vastuuhenkilönäkin jonkin aikaa.

Kun muutin Kouvolaan, minulle oli itsestään selvää, että johonkin seurakunnan toimintaan on päästävä mukaan. Opiskeluaikana pelkäsin, että kun muutan uuteen kaupunkiin, niin myös seurakuntayhteys häviää. Mutta olin todennut jo opiskeluaikana, että mikä onkaan parempi paikka tutustua uusiin ihmisiin kuin seurakunta. Muutin Kouvolaan töiden perässä ja kaikki oli uutta töistä ja kaupungista alkaen. Siitäkin huolimatta, että olin aivan poikki työpäivien jälkeen, päätin etsiä jotain tekemistä seurakunnassa. Kävin messuissa, mutta messuissa harvemmin tapaa nuoria aikuisia, valitettavasti. Tiesin, että Kouvolassa on chimekelloja, joten hankkiuduin niiden pariin. Löysin Yksin armosta -illat. Siellä minulle kerrottiin Special-illoista ja -messuista ja siellä kuulin nuorten aikuisten illoista.

Nyt kun asiaa miettii, niin seurakunta on tehnyt paljon sille, että olen alkanut tuntea Kouvolan kodiksi. Siitä jos jostakin olen kiitollinen Jumalalle.

Mukavaa lomaa kaikille, joilla se on ja niillekin, joille se joskus koittaa!

Anna O.

OMENAPUUN KUKKA

omenapuun kukka

Toukokuun eli kevään viimeinen päivä toi muistoja omilta kouluajoiltani. Vuosikymmeniä sitten loma-ajat olivat aina samat ja kesäkuun puolella ei koskaan ollut koulupäiviä. Kesäkuu merkitsi takuuvarmasti loman alkamista. Muistin yllättäin kuinka vahvasti koulun päättymiseen liittyi minun muistoissani myös omenapuun kukat. Kuulet kohta, miksi vahvasti.

Olin ala-asteen viidennellä luokalla kun perheemme muutti Kouvolaan. Sitä ennen muutaman vuoden olimme asuneet Kuusankosken keskusta-alueella. Olin joutunut hyvästelemään hyvät ystävät ja rakkaan kaupungin, Heinolan ja ikävöin valtavasti. Uudella paikkakunnalla ei ollut kavereita, ilmassa haisi ja vesi maistui pahalta. Oli kerta kaikkiaan kurjaa. Kerrostalossa oli kaikesta nipottava mies, isännöitsijä tai jokin hallituksen puheenjohtaja, en tiedä tarkalleen. Hän valitti jos käytti hissiä ( hississä oli ikäraja, johon minä en yltänyt). Asuimme ylimmässä kerroksessa, joten mielihalu käyttää sittenkin hissiä yllätti aina välillä. Tämä mies valitti, jos käveli hollannikkailla liian kovaa portaissa. Hän laittoi meitä pihamaahan hyppyruutuja piirtäneitä tyttöjä pesemään piirroksiamme. Aina sai jännittää mistä tulee valitusta. Uusi talo ja paikkakunta eivät totisesti esitelleet hyviä puoliaan.  

Sitten vanhempani alkoivat etsiä omakotitaloa. Kuusankoskelta löytyikin yksi, mutta myyjä peruikin kaupat juuri ennen ostamista. Mieluisa talo löytyi lopulta Kouvolan puolelta ja sinne sitten muutimme. Talo oli vanha rintamamiestalo, jossa oli valtavan kokoinen tontti. Pihalla oli todella paljon omenapuita ja marjapensaita. Käydessämme katsomassa taloa ensimmäisen kerran oli syksy. Muuten en sitä muistaisi, mutta muistan, että piha oli täynnä monista omenapuista pudonneita, puoliksi mädäntyneitä omenoita eikä niiden keskellä pystynyt edes kävelemään sotkematta kenkiään.

Koti oli sopiva perheellemme ja tuntui ihanalta kokea sitä tilan tunnetta, sisällä ja ulkona, ja mukavuuden tunnetta lisäsi tieto siitä, että entisen talon portaikossa ”väivyvä” kiukkuinen ukko ei enää pääsisi sanomaan mistään. Uusi koti tuntui mukavalta ja kova ikävä Heinolaan oli jo alkanut vähentyä muutaman vuoden aikana. Yhteyttä muutamaan hyvään Heinolan ystävään pidettiin kirjeitä kirjoittamalla ja aina välillä kävin kylässä heillä.

Minä sain suuren huoneen yläkerrasta ja ikiomaa rauhaa, mitä murrosikäisenä osasi arvostaa. Sain sisustaa huonetta mieluisaksi ja olin iloinen ja ylpeä huoneestani. Sinne aloin kutsua niitä ystäviä, joita uudesta koulusta, Kankaan koulusta löysin. Esittelin ystävilleni aina ylpeänä myös talomme pihaa, jonka koko ja omenapuiden määrä hämmästytti. Muistaakseni mainitsin aina puiden ja pensaiden tarkan määränkin. Niillä kelpasi kehuskella, vaikka kaikki omenat eivät edes maistuneet kovin hyviltä. Mutta jokunen hyvä omena-kaneli-lajike puu ja monet marjapensaat saivat olla ”ruokintapaikkoina” myös minun ystävilleni.

En ole varma mihin vuoteen tämä vahva muistoni omenapuiden kukkiin liittyy, mutta luulisin, että se oli muuttoamme seuraava kevät, jolloin näin kukkaloiston ensimmäisen kerran. Voin vieläkin tavoittaa sen hurmaantuneen tunteen, jonka täydessä kukassa olevat puut tarjosivat. Ilma oli täynnä omenapuun kukkien tuoksua ja näkymä oli upea. Ehkä tunteisiin sekoittui myös sitä helpotusta, jonka kesäloman alku aina tuo. Vaikka en voi olla enää täysin varma muistoistani, niin etäisenäkin muistona omenapuun tuoksuvat kukat veivät minut vuosikymmenien takaiseen onnen hetkeen. Onnea lomasta, uuden kodin ja uusien ystävien ilosta.

 

Kiitos Jumalalle omenapuiden kukista ja siitä mitä hyvää hän on antanut ennen,

ja mitä hyvää hän taas tänään voi antaa!

Mia R

 

omenapuu nuput

kukkaloisto

Takaisin ylös