Sulje

Tämä päivä on tärkeä

Sippolan kirkko 1

On jouluaamu. Kello on neljä. Nousen ylös ja ajattelen, että kohta lähden. Sytytän kuusen kynttilät, katan pöydän valmiiksi joulukahvia varten, joka juodaan sitten – kohta.

Jouluyönä ei pyryttänyt, autotallille pääsee hyvin.

Ajelen rauhallisesti jouluaamun sinisessä hämärässä. On hiljaista. Yhtään kulkijaa ei näy. Isolla tielläkään ei tule ketään vastaan. Aamu, oikeastaan yö, on varmasti pimeä, mutta minun maailmani on loistavan kirkas, se hengittää rauhallisesti eikä mikään, mikään tässä maailmassa ole ollut niin täynnä kiitosta kuin tämä hetki. Oikeastaan rauha ja kiitollisuus ovat laskeutuneet jo viikko sitten pieneen elämääni, mutta tähän hetkeen se tiivistyy. Miten vahvaksi tunnenkaan itseni. Tämän jälkeen ei mikään voisi minua järkyttää. Niin tunnen, vaikka se ei totta olisikaan.

Kello on vähän vaille puoli kuusi, kun ajan keskussairaalan ison oven eteen. Sovittu aika on kello kuudelta. Mutta en ehdi katsella sairaalan eteisaulan kirkkaita valoja kuin kolme minuuttia, kun hissin ovi kolahtaa ja sieltä astuu minulle rakkain ja tärkein ihminen tässä maailmassa. Miten hyvin me tunnemmekaan toisemme.

Totta kai tiesin, että viimeistään puoli kuudelta olet täällä. Niin tietysti.

On itsestään selvää, että olemme tässä menossa kotiin. Ja kuitenkin kumpikin meistä tietää, ettei se ole ollenkaan itsestään selvää. Me saimme jatkoaikaa, ja koko avaruus tuntuu laulavan siitä kiitosta.

Kotikirkon kohdalla pysähdymme. Kirkko on juhlavalaistu, puiden huurteiset oksat loistavat himmeinä.

On jouluaamu. Jumalan suuri ja armahtava rakkaus koskettaa pieniä ihmisiä.

Kirkon tornissa kellot alkavat soida. Tänä jouluna ne soivat suoraan sisimpäämme ja niiden kaiku jää sinne. Tämän joulun kellot viestittävät, että tämä ajallinen elämä on annettu meille lahjana, ei tuhlattavaksi, vaan elettäväksi Jeesuksen, meidän kalliin Vapahtajamme askelissa.

Kun tulemme kotipihalle, joka sekin on juhlavalaistu tätä hetkeä varten, emme tarvitse sanoja. Ne olisivat liian pieniä ja mitättömiä tähän hetkeen.

Tämä jouluaamu, joka ei koskaan unohdu mielestäni, on vuodelta 1989. Miehelleni oli Helsingin Diakonissalaitoksella tehty sydämen ohitusleikkaus ja hän oli jatkohoidossa Kotkan sairaalassa. Hän oli vain 48-vuotias. Hän pääsi joululomalle kotiin, joulun jälkeen hoidot vielä jatkuivat.

Me saimme kymmenen vuotta jatkoaikaa. Sinä aikana me opimme sen, että vain tämä kuluva päivä on tärkeä, ei eilinen, ei huominen. Viesti oli selvä: Teillä on vielä päivä, välittäkää, rakastakaa läheisiänne, olkaa heille läsnä. Älkää tuhlatko elämäänne, viekää hyvä sanoma perille, seuratkaa Vapahtajamme esimerkkiä . Elämässämme oli rauha ja ilo.

Opimme senkin, että kaikki mitä on ollut, on olemassa aina, niin kuin kaikki tulevakin on salatulla tavalla läsnä jo nyt.

Kristus on valmistanut meille tien elämään ja siksi kerran usko muuttuu näkemiseksi, ja me tapaamme toisemme suuressa Isän kodissa. Ellei sitten käy niin, että hän on vastassa taivaan laiturilla, niin kuin lupasi.

Eila K.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Takaisin ylös
%d bloggers like this: