Suvisena yönä kahlasi
Jumalan pieni ja kiharatukkainen enkeli
kukkameressä tuoksuvassa.
Joen rannalta nousi suloinen, lämmin ja kostea usva
ja levisi harsokukkien ylle
kuin vaalea huntu.
Jumalan pieni enkeli silitti hiljaa
suvikukkien merta ja enkeli itki.
Jumalan pieni enkeli itki:
Meidän Isämme taivaassa,
loitko turhaan kauneuden ?
Vuosia sitten eräänä alkukesän valoisana yönä tulin kielometsästä tuoksuva kimppu käsissäni ja ”näin” tuon kaiken, näin enkelin, joka itki sitä, että ihmiset ovat unohtaneet Jumalan eivätkä näe niitä lahjoja, joita Jumala on meille antanut. Eivät näe eivätkä arvosta. Kotiin tultuani kirjoitin näkemäni muistiin. Suviyö oli kaunis, valkoinen, kukkia täynnä. Kaikkialla oli hiljaista, kiurunkin pesässä nukuttiin. Oli kuin luonto olisi heijastanut taivaan kauneutta. Ainakin Jumalan henki liikkui kaiken yllä.
Tänä päivänä me olemme vieraantuneet Jumalasta. Ihmiset eivät osaa puhua uskosta ja Jumalan huolenpidosta normaalisti ihmisen elämään kuuluvana. Raamattu ei kuulu luetuimpiin kirjoihin ja Jumalan lupauksia ei tunneta. Jeesusta ei pidetä Vapahtajana, vaan eettisenä opettajana. Ei ihme, että me vanhat sanomme, että ennen kaikki oli paremmin, vaikka Saarnaajan kirja siitä varoittaakin. Siellähän sanotaan muun muassa: ”Älä kysele, miksi asiat ennen olivat paremmat kuin nyt, sillä et sinä viisauttasi sitä kysy.”
Meidän lapsuutemme maailma oli turvallinen. Meitä kasvatettiin luottamaan kaikkivaltiaan ja rakastavan Jumalan apuun. Me lapset näimme, että äiti ja isä elävät niin kuin opettavat. He neuvoivat olemaan oma-aloitteisia ja rehellisiä. Ei tarvinnut odottaa pyyntöä tai käskyä, piti oppia näkemään myös itse, missä apua tarvitaan. Jumala taivaassa katseli meitä ja iloitsi toimistamme. Me elimme Jumalan huolenpidossa. Me tiesimme, että jos me otamme jokaisen päivän kallisarvoisena lahjana Jumalan kädestä, meidän ei tarvitse pelätä mitään. Jumala poistaa pelon, antaa meille elämänrohkeutta ja voimaa sekä sydämeen ihmeellisen rauhan. Tieto siitä on lapsuuteni suuri lahja .
Entisaikojen elämä oli työntäyteistä, mutta kiireestä ei kukaan puhunut mitään. Viikonloput olivat juhlaa ja lepoa. Lauantaina kaupat sulkivat ovensa jo iltapäivällä ja illan suussa kuunneltiin, kuuluuko kirkonkellojen ääni kotipihalle. Usein kuului, ja äiti sanoi: ”Suntio siellä soittaa pyhän sisään.” Pyhyyden tunto oli ennen voimakas ja kotikirkon merkitys oli suuri. Elämään rukoiltiin Jumalan siunausta ja varjelusta.
Ensimmäisenä opiskelusyksynäni Helsingissä muistelin usein lapsuuteni maailmaa ja halusin kertoa vanhemmilleni, miten kiitollinen olen heidän opetuksistaan. Kirjoitin pienen runon, mutta sen lähettäminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Muistin, että äiti oli tilannut Kotiliesi-lehden, niinpä vein runoni Kotilieden toimitukseen ja se julkaistiin lehdessä. Äidille runon löytyminen oli iloinen yllätys. Runo oli tällainen:
Minun äitini ja isäni kodissa
oli paljon auringonpaistetta:
Lattialla raitaiset matot,
pihalla asteripenkit
ja äidin kahvipannulla
kiiltävät kupariposket.
Ja joskus sattui,
että ne kaikki
ilosta nauroi.
Eila K.
