Sulje

Itsenäisyyspäivän mietteitä ja vähän sen jälkeenkin

Itsenäisyyspäivän ilta hämärtyi kosteaksi pimeäksi, kun kävelin Kasarminmäeltä kohti keskustaa. Siniristiliput saloissa toivat valkeutta sateesta irtautuneelle taivaalle.  Ihmettelin siinä yksin kulkiessa, mistä sydämeen hiipi herkistynyt olo. Ei se pahalta tuntunut, vaikka vähän yllättikin. Ikkunoiden takana näkyi kynttilöitä, jossakin juhlaväki oli käynyt pöydän antimia nauttimaan.

Keskustassa sydän sykähti uudelleen, kun näin partiolaisten soihtukulkueen lähtevän liikkeelle lippuvartio edellä. Liityin kulkueeseen muun perheen jatkoksi. Tytär kantoi soihtua, poika kynttilää. Ihmiset olivat tulleet matkan varrelle katsomaan kulkuetta. Hyväntuulisia ilmeitä, hyvän itsenäisyyspäivän toivotuksia ja tunne liittymisestä johonkin itseä suurempaan.

Vanhalla hautausmaalla veimme kynttilät sankarihaudoille. Laskin omani kahden veljeksen muistokivien eteen. Nämä veljekset olivat etäisiä sukulaisiani, kaatuneet jo kauan ennen kuin minä synnyin, mutta jotenkin se vähä mitä heistä tiesin, kosketti ja koskettaa sydäntäni. Toinen veljeksistä kaatui talvisodan lopussa helmikuussa 1940 26-vuotiaana ja toinen jatkosodan alussa elokuussa 1941 22-vuotiaana.

Sotapäiväkirjoista selviää, että veljeksistä vanhempi kuoli Sommeessa Viipurin maalaiskunnassa, kun venäläiset joukot olivat päässeet linjojen läpi. Kuvaus on niukkaa, samoin toteamus ”kaatui”. Tämä nuori mies oli Pietarissa syntynyt kuolemajärveläinen teologian  ylioppilas. Olisiko hän ollut suvun ensimmäinen pappi, jos olisi saanut elää? Veljeksistä nuoremman maallinen taivallus päättyi Perojoella alle 50 kilometrin päässä kotoa. Hyökkäävä pataljoona sai sotapäiväkirjan sanoin ”sangen kuuman vastaanoton, varsinkin vihollisen tykistö- ja konekiväärituli teki pahaa jälkeä — tappiot olivat suhteettoman suuret 11 kaatunutta ja 50 haavoittunutta”. Tämä nuorukainen on siunattu, mutta hänen ruumiinsa on joko tuhoutunut tai jäänyt kentälle.

Aina, kun käyn näiden poikien muistokivien äärellä, ajattelen myös heidän äitiään, joka menetti molemmat, ainoat, poikansa puolentoista vuoden sisällä. On mahdotonta tietää, miten Lyyli-äiti selvisi poikiensa kuolemista. Ei siitä varmasti koskaan selviä, mutta miten hän jatkoi elämäänsä menetystensä kanssa? Sitä minä en tiedä, enkä tule koskaan tietämäänkään. Sen tiedän, että nuo pojat toimivat partiolaisten ihanteen mukaan – ”ole valmis!” He ja heidän kanssaan niin moni mies ja nainen olivat valmiit tekemään kaikkensa vapaan ja itsenäisen maamme puolesta. Samalla kun olen kiitollinen tuosta valmiudesta, rukoilen ettei tällaista uhria tarvitsisi enää koskaan maksaa.

Kotiin tultuamme katselin kolmea lastamme. He saivat syntyä minun tavoin hyvään maahan. He ovat terveitä ja elossa, kiitos huippuluokan terveydenhuollon. Varsinkin nuorimmainen osoitus siitä, miten hyvin terveydenhuoltomme toimii synnyttävien äitien ja syntyvien lasten parhaaksi. Meidän ja heidän haasteet elämässä ovat toisenlaiset, kuin ne olivat 80 vuotta sitten. Mennyt kuuluu muistaa, siitä pitää oppia ja samalla meidän on elettävä tänään, nyt.

Elämää, turvallisuutta ja maapalloa uhkaavat tänään osittain erilaiset tekijät kuin edeltävien sukupolvien aikana. Ihmisinä meidän on tehtävä yhdessä työtä paremman huomisen ja maailman hyväksi. Voima, viisaus ja ennen kaikkea rakkaus siihen tulee meihin Jumalalta. Hän meitä, maatamme ja koko maailmaa armahtakoon ja siunatkoon!

kari n.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Takaisin ylös
%d bloggers like this: