Sulje

Hilta ja seurakunta

Kuusankosken seurakunnan 100 –vuotisjuhlavuoden kunniaksi eräs paikkakuntalainen henkilö haluaa kertoa omalla tavallaan Kuusankosken seurakunnan syntyajoista. Hilta on fiktiivinen, asiat ja tapahtumat faktaa.

Oikein hyvää päivää nyt vaa kirkon väell. Miä on Vileenin Hilta, Vileenskä, omaasukuaa Niämiin. Miä aattelin vähän tarinoia teille min elämäst ja tän seurakunnan synnyst, jos herrasväkee vaa kiinnostaa. Tosin älkäi ottako kauhian tosissaa näit min juttui, kun tot ikääkii alkaa jo olee, nii muisti voi tehä tepposii välil.

Miä synnyin vuonna 1910 tääl Kuusaal, tarkemmin sanottuun Kymintehtaal. Kinnaslinjal myö silloin asuttii. Meijän isä ol tehaksel etumieheen ja meil ol sellain hellahuone siin Karin tullin lähel olevas kasarmis. Tääl Kuusaal ol hyvä asuu, kun tehas pit huolen omistaa. Ol tehtaan lääkärit ja kaupat ja seimet ja pesula ja sauna siin ihan meijän vieres. Litviikkilaanilt myö käytii ostamas kaikenlaista hyvää, mitä maalaiset sinne toi myyntii. Yhtiöhän toi välil myös silakkaa rannikolt, ku ei sit muuten tääl saannu. Min lapsuus ol oikee hyvää aikaa. Naapuris ol paljo lapsii ja niin myö leikittii päivät pitkät yhes, mitä nyt kotitöilt jouettii ja päästii. Mut sit tul se kunnallislakko tammikuus 1918 ja kaikenlaisii ikävii asioit tapahtu täälkii. Miehii vietii paljo tonne Töörinkankaalle ja sinne ne jäi. Mut en miä nyt enempää tällässii kurjii asioit puhu.

Miä haluu kertoo teille tän paikkakunnan ensimmäisest papist. Piäneenhän miä kävin kirkonmenois siin Kymitehtaan koulul, mis Valkialan papit kävivät pitämäs saarnoi ja samal vihki ja kasto tarvittaes. Välil kesäl myö mentii lautal joen yli ja päästii tos Mäenpääl olevas koivikos piettävii kirkonmenoihin mukaa. Sithän sit paikkaa alettiikii nimittää kirkkopuistoks, vaikkei siin mitää kirkkoo viel sillo ollu.

Nii, se ensimmäin pappi, sehän oli Sireniuksen Siikriitti. Se ol semmoin oikee työväenpappi, nii tääl sanottii. Se ol ihan kauhistunnu jossain tilaisuudes, mis kansakoulutarkastaja Reini Roine ol sanonu, että Kymintehtaal puolet kansakoululapsist ei oo koskaa kuullu kirkonkellojen ääntä. Tosin tää tarkastaja ol tarkottanu, että kuuloaisti on tärkee, mut Sirenius ymmärs toisin. Ja niinpä se sit tul Teollisuusseutujen Evankelioimisseuran edustajaan pitämää uskonnollisii luentoi tänne Kuusaalle, seuratalolle. Ja siel ol sit valtavan paljo aina ihmisii, toista tuhattakii saatto olla. No sit sota ja muut kauhiat asiat toi ihmisille hätää ja niinpä kaksi miestä, ammattiyhistysmies Sulkain ja konttoripäällikkö Poliini kirjotti toisistaa tietämättä tälle Sireniukselle, et nyt tarvitaa tääl sekasorros ja suruntäyteises tilantees sielunhoitajaa ja lohuttajaa ja niinpä sit tehtaan yli-insinöör Hetpekki toivotti Sireniuksen tervetulleeks seuraavaan lauantain, ja juhannuksen aikoihin se sit tul. Ja paljo se kuuntelikii ihmisii ja niitten ongelmii, nii valkosten ku punastenkii ja autto ihmisii ja joutu itekkii usein kuulusteltavaks. Kunnes se sit parin vuuen päästä lähti perheinee Helsinkii. Halus kuulemma palvella muitakii teollisuuskeskuksii.

Ennen lähtöää se Sirenius puuhas kovast tät Kuusankosken seurakuntaa. Se järjest monii kokouksii ja neuvottelui Kymiyhtiön johon, emäseurakuntie eli Valkialan ja Iitin kans ja tuomiokapitulie ja valtiovallan kans. Ne ei ollu helppoi kokouksii, ku esim. Valkialal oli pieni pelko persiis, et jäisivät vähä niiku nuolemaa näppejää täs asias. Mut lopult sit perustettavan Kuusankosken seurakunnan ensimmäin kirkonkokous järjestettii 28.12.1918. Siin kokoukses valittii kirkkoneuvosto ja kirkkovaltuusto. Kirkkoisännäks valittii työnjohtaja V.F.Pulkka. Sit 1.5.1919 valtioneuvosto myöns luvan Kuusankosken seurakunnan väliaikasen toiminnan alottamiseks. Seuratalo hyväksyttii myös väliaikaseks kirkoks ja sit vihdoin elokuus alotti uus pappi Arvi Malmivaara, joka olikii tääl sit kymmenisen vuotta kirkkoherraan. Ja sithän niit kirkkoherroi on tääl ollu sen jälkee Laasoin, Hautaniemi, Orkamaa, Arppe, Laurema, Huttuin, Perälä ja nyt sit pääpaimeneen on tää Ylikankas.

No pitihän sit uuen seurakunnan saaha tietyst kirkko ja sen rakentamist alettii suunnitella het seurakunnan perustamise jälkee. Mut se on sit ihan oma tarinansa se. Siit miä voin kertoo teille joskus muulloin. Mut sen verran miä viel sanon, et kyl seurakunta on tehny paljo hyvää täs pitäjäs. Miä ja Nestor mentii sit aikanaa vihille uues pappilas ja kaik meijä kuus lasta kastettii ja ripitettii ja sit viimenää Nestor saatettii hauan lepoo. Ja pyhäkoulusha miä kävin piäneen ja meijän lapset tietyst sit myöhemmin myös. Kävin mie ompeluseuraskii muutaman kerran, mutkun minul on toi peukalo niin keskel kämment, nii ei siit sit tullu oikee mitää. Mut kyl mie niit virsii kovast tykkäsin veisata kuitenkii, se totuuvven henki on min lempivirs. Kiitoksii nyt vaa herrasväelle tosi paljo, et jaksoitte kuunnella min horinoit. Ja Jumalan siunaust vaa teille kaikill!

Satu J.kuusankosken kirkko krusifiksi_kuva al

kuusankosken srk 100 v.

Mainokset

Puuttuva palanen

Sinä opetit meille, mitä on ystävyys. Opetit sen pitämättä siitä palopuheita. Opetit ystävyydestä elämälläsi. Sinä kokosit aina ihmisiä ympärillesi, toivotit tervetulleeksi joukkoon ja sait tulijan kokemaan sen todeksi.

Olen hidas oppimaan. Luopumisen oppimisessa olen erityisen hidas. Rakkauden hintana on usein luopumisen kipu. Näin olen monesti toisille sanonut. Nyt on minun vuoroni opetella sitä. Entä jos en olisi koskaan kohdannut sinua? Tai en olisi ottanut sitä riskiä, mikä sisältyy siihen, että on yhteys toiseen ihmiseen. Silloin en olisi kokenut tätä ikävää, en tätä surua. Mutta silloin en olisi koskaan nauranut kanssasi vedet silmissä, en itkenyt  kun elämän kipu kutsumatta astui tupaan. Ilman välittämistä, ilman yhteyteen suostumista, ilman haavoitetuksi tulemisen riskiä elämältä katoaa mieli. Ei, en mistään hinnasta vaihtaisi pois sitä, että olet ystäväni.

Yli 20 vuotta sitten heräsin yöllä sairaalan sängyssä. Istuit siinä hiljaa ja sanoit, että tulit vain katsomaan minua. Sellainen sinä olit. Huomasit ja toimit. Tuona samana keväänä oman kriisini keskellä katsoin dokumentin parantumattomasti sairaasta nuoresta naisesta, Hannasta. Kun haastattelija kysyi häneltä, voiko hän vieläkin uskoa siihen, että Jumala on hyvä, Hanna vastasi ”Pakko sen on olla. Ei mulla oo muuta mahdollisuutta.”

Nyt minä tartun kiinni tuohon samaan luottamukseen, vaikka en yhtään ymmärrä miksi näin käy. The Shack -elokuvassa hirveän menetyksen kokenut ja siitä katkeroitunut päähenkilö Mackenzie kohtaa järven rannan mökissä Jumalan – Papan, Jeesuksen ja Sarajun. Kun Mackenzie tykittää täyslaidallisen Jumalan kaikkivaltiutta ja rakkautta vasten, Papa vastaa hänelle kyyneleet silmissä ”Älä luule, ettei se mitä Poikani joutui kärsimään, tullut meille kalliiksi.” Ja sitten Papa näyttää omia ranteitaan, joissa on naulojen jälkien arvet.

Ystäväni, kun lähdet, sydämestäni lohkeaa palanen. Sydän itkee menetystä. Joskus siihen kasvaa arpi, mutta jälki jää. Minun Jumalani on Isä, johon sattuu, kun hänen lapsiinsa sattuu. Hän on myötätuntoinen, itkevä Jumala. Puuttuvat palaset, itketyt kyyneleet eivät mene hukkaa. Isä kerää ne talteen. Hän on Immanuel, Jumala meidän kanssamme.

img_6776 pieni

kari n.

Arjen parhautta?

Saamme viettää joulun aikaa ja silloin voisi ajatella että ei ajatuksiin arki liity mitenkään. Arjen parhautta olen kuitenkin pohdiskellut. Sitä kuinka iso juttu on se, että arjessa asiat ovat kohdillaan. Perhe pöydän ympärillä ei juhla- aterialla vaan ihan tavallisen arkiruokaan äärellä yhdessä. Yhdessä eletyt, jaetut ja koetut elämän ilot ja murheet siinä saman pöydän äärellä. Jaettu elämä – arjen parhautta!

Arjen auringot piristävät harmaita päiviä. Viesti ystävältä, puhelu jollekulle tärkeälle ihmiselle, hymy ja halaus, kuppiteetä…. lumilyhdyn rakennus talvisena iltana. Arjen aurinko lataa väsyneen akkuja ja antaa virtaa. Arjen aurinko lataus – arjen parhautta!

Arjen peruskallio – Psalmin sanat:” Herra olet linnani ja turvapaikkani, sinuun minä turvaan….. Hän levittää siipensä yllesi ja ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on muuri ja kilpi.” Täällä pohjoisessa vakaan peruskallion mailla, voisi psalmin sanan kääntää ” Herra olet peruskallioni, joka ei järky” Arjessa on pieniä ja suuria maanjäristyksiä ja aamuisia pyörremyrskyjä sekä murrosiän tuomia trombeja, mutta niiden keskellä on mahtava ajatus, Herra meidän Jumalamme on peruskallio, joka kestää arjen myllerrykset.  Kestävä perustus – arjen parhautta!

Arjen parhautta vuoden viimeisiin päiviin!

Siunauksen säteistä alkavaan vuoteen 2019!

Johanna

33D734E2-DA9C-4A5E-ADB7-AE87EB002FDB

Kuolleiden sytyttäjä

Tykkään kuolleiden kynttilöiden sytyttelystä. Tiedätkö sellaisten kynttilöiden, jotka ovat kerran syttyneet, mutta sitten tuulen tai tuiskun vuoksi sammuneet ja menettäneet liekkinsä. Siellä ne hautuumaalla värjöttävät pimein valoin. Seisovat tuikkivien vieressä kuin häpeillen. Keräävät kaiken maailman pisaroita ja räntärättejä sisuksiinsa – ja uskovat koko elämän olleen siinä. Lyhyt mutta kaunis elo, ja tässä sitä ollaan.

Kierrän innoissani juuri näitä kavereita etsimässä. Jouluna. Kaiken hyörinän tauottua. Paras paikka on pimeä hautausmaa, jossa ainoana valon lähteenä toimivat kynttilät. Siellä kuolleet kynttilät täytyy todella etsiä. Niiden luo täytyy mennä, sydämen tila tarkistaa ja steariinin määrä tutkia. Jos elon mahdollisuus on olemassa, ei kun hommiin.

Mukaan tarvitaan kynttilän pätkä. Sellainen, joka yltää tarpeeksi pitkälle. Ja tulitikut tai sytytin. Jos jakaa näitä tarpeita koko perhekunnalle, ilo korostuu. Seikkailu hautausmaan poluilla alkaa. Palkkiona on hyvä mieli. Kynttilät pelastuvat. Ja joulumieli myös.

Tuntuukohan Jumalasta tältä? Luulen, että juu-u. Kuolleiden sydämien sytyttäjä oikein tiivistää tahtiaan joulun aikaan. Saa elon aikaan. Osoittaa valtavaa hyvyyttään.

Sytytä Jumala meidät kaikki tänä jouluna! Luo oikein roihu. Sellainen ulkotulien ulkotuli. Poista sisusten rähmä ja ulkopinnan kuona. Tee meistä sisäisesti ja ulkoisesti tuikkivia. Eläviä. Että joulu olisi luonamme joka päivä.

Tuija Nuutinen

 

Pyhä paha perhe

Yksin joulun kauneimmista kuvista on kuva pyhästä perheestä: Maria ja Joosef Jeesuksen seimen äärellä. Marian ja Joosefin ilmeet ovat rauhallisia ja rakastavia, Jeesus-lapsi hymyilee onnellisena.

Joulun sanotaan olevan perhejuhla. Mieleen nousee toinen kuva: kaunis joulukuusi olohuoneessa, lasten kirkkaat silmät, isovanhemmat keinutuoleissa.

Valitettavan monessa kodissa joulun rauhaisa tunnelma on kuitenkin kaukana. Monelle joulu tuo tullessaan ahdistusta ja pelkoa; pahimmassa tapauksessa mustelmia ja murtumia. Joulun viettoon kohdistuvat paineet purkautuvat monella sanallisella tai fyysisellä väkivallalla tai liiallisella alkoholin käytöllä.

Joulu itsessään ei tee kenestäkään väkivaltaista, vaan kyse on aina pitkäaikaisesta ongelmasta. Ne kuitenkin kärjistyvät ja tuntuvat erityisen pahalta jouluna, jonka pitäisi olla rauhan ja rakkauden juhla. Jouluna myös kynnys hakea apua kasvaa. Moni sinnittelee ja tekee kaikkensa pitääkseen kulissit pystyssä.

Erityisesti kärsivät tietysti lapset. Jouluun liittyvät traumat eivät häviä aikuisuuden myötä, vaan pahat muistot voivat nousta mieleen kaikesta mikä liittyy jouluun: lauluista, valoista, koristeista ja ruuasta. Vaikka jouluun ei enää liittyisikään väkivaltaa, ovat vanhat kokemukset kuin suuri musta läikkä valkoisella hangella.

Tänä jouluna minä muistan sinua, jolle joulu ei ole ilon juhla. Sytytän kynttilän kaikille, joiden joulu on musta. Rukoilen, ettei kenenkään lapsen tarvitsisi pelätä. Toivon jokaiselle vanhemmalle rohkeutta hakea apua ystäviltä tai viranomaisilta. Käännän katseeni Jeesukseen, joka syntyi maailmaan, valoksi pimeyteen.

kynttilä

Verna K.

Miljoona

Kävin viime sunnuntaina laulamassa Kauneimpia Joululauluja. Enkä ollut ainoa, nimittäin noin miljoona suomalaista kokoontuu tänäkin vuonna niitä laulamaan. Miljoona! Se on varsin painava kannanotto hengellisten joululaulujen puolesta. Laulava kirkko on myös hyvin luterilaista ja yhteislauluperinne hyvin suomalaista, vaikka yhdessä laulaminen taitaa muuten olla vähenemään päin kouluissa, erilaisissa juhlissa ja tilaisuuksissa. Se on sääli, sillä yhdessä laulaminen on vaalimisen ja säilyttämisen arvoista suomalaista kulttuuriperintöä.

Kauneimmat Joululaulut sanoittavat kristillistä joulua. Joulukorttien kuvista jouluevankeliumi on jo väistynyt, mutta hengelliset joululaulut ovat säilyneet rakkaina ja tärkeinä. Miljoona Kauneimpien Joululaulujen laulajaa kertoo, että jouluevankeliumin sanoma puhuttelee meitä edelleen ja sille on vielä tilaa yhteiskunnassa. Ja laulamaan voi tulla jokainen: uskossaan väkevä tai kulttuurikristitty, etsijä tai epäilijä, uskonnoton tai ateisti. Lyriikat eivät ahdista, vaan antavat tilaa. Joulun ei kuulukaan erotella vaan yhdistää – se nyt on joulun sanomakin.

Kauneimmat Joululaulut ovat lahja laulajalleen mutta myös kolehtikohteelleen, ovathan Kauneimmat Joululaulut myös noin miljoonan euron hyväntekeväisyyskeräys. Tilaisuuksissa kerätään aina kolehti Suomen Lähetysseuran ulkomaantyölle. Tämän joulun kolehdilla edistetään tyttöjen koulutusta, vammaisten lasten koulunkäyntiä ja terveydenhuoltoa, ehkäistään perheväkivaltaa ja lapsityötä esimerkiksi Boliviassa, Nepalissa ja Etiopiassa. Ehkä jonakin jouluna kaikki lapset saavat laulaa rauhassa sekä koululauluja että joululauluja.

Suomen Lähetysseuran nyt jo 46. kertaa julkaiseman joululaulukokoelman suosikkilaulut olivat viime vuonna Otto Kotilaisen ja Sakari Topeliuksen Varpunen jouluaamuna, Kalervo Halosen ja Vexi Salmen Sydämeeni joulun teen sekä Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Oma suosikkikolmikkoni tämän vuoden Kauneimmista Joululauluista taitaa olla Leevi Madetojan ja Alpo Noposen Arkihuolesi kaikki heitä, Martti Turusen ja Mauno Isolan Me käymme joulun viettohon sekä uusi upea tulokas Leena Nikanderin ja Lasse Heikkilän Betlehemin yö.

Lähde sinäkin laulamaan ja ota kaveri mukaan!

Mikko W.

Kauneimmat Joululaulut Kouvolan seurakunnissa

Vallankumouksesta vallanlumoukseen

Ihmiskunnan historiassa vallankumoukset on tuiki tavallinen ilmiö. Jo kulttuurisen kehityksen alkuhämärässä niin sanottu neoliittinen vallankumous oli mullistava uusine tuotanto- ja elinkeino menetelmineen. Myöhemmin tutuksi ovat tulleet muun muassa Ranskan suuri vallankumous v 1789, joka aloitti historian uusimman ajan, Venäjän vallankumoukset v 1917 ja esim Chilen vallankumous 1973, jonka laineet ulottuivat aina Pohjolaan saakka vasemmistolaisen nuorisoliikkeen elämöinnin ansiosta. Vallankumoukset eivät aina ole olleet verisiä, vaan esimerkiksi DDR:n ja Neuvostoliiton romahtamisesta alkanut sosialismin alasajo itäisessä Euroopassa ei vaatinut montaakaan uhria. Vallankumouksen voi siksi mieltää myös siirtymäksi.

Vallankumous on siis yhteiskunnallinen ilmiö, jossa muuttuu tai muuntuu vallitseva poliittinen, hallinnollinen tai aatteellinen tapa toiseksi. Elämme tällä hetkellä kovin mielenkiintoisia aikoja vallankumousten suhteen. Jo pitkään on tiedetty, että niin sanottu ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ja siihen liittyvä debatti ovat omanlaisensa vallankumous. Aiemmin kovin ehtymättömältä vaikuttaneet luonnonvarat ovatkin rajallisia ja ihmisen rooli globaalin ilmaston muuttujana on varsin yksiselitteisesti todistettu. Mielenkiintoista onkin, että joissakin niin sanotuiksi kovin raamatullisiksi yhteisöiksi luonnehdittavissa piireissä varsin häpeämättömästi kiistetään ihmisen rooli ilmaston muutoksessa ja ei paheksuta esimerkiksi sademetsien hakkuita. Olen siksi viime aikoina varsin ahdistuneena lukenut esimerkiksi yhteiskristillisen Patmos ry:n blogikirjoituksia, joissa muun muassa presidentti Donald Trumpin ilmastopolitiikkaa kannatetaan paikoin varsin varauksetta. Luulen, että tämä presidentti Trumpin näkemysten kannattaminen joissain tiukan linjan kristillisissä yhteisöissä liittyy hänen Israel politiikkaansa, maahanmuutto kyynisyyteen ja taloudelliseen protektionismiin. Mutta. Täytyy myös todeta, että Donald Trumpin tulo presidentiksi on lisännyt kansalaisten mielenkiintoa yhteiskunnallisista kysymyksistä ja oikeasti ravistellut ihan aiheesta vallan kamarien ummehtuneita käytänteitä ja tapoja. Enää ei tehdä ja toimita, kuten aiemmin on tehty ja toimittu, eli yritetty kumartaa vähän joka suuntaan, kuten aiemmin usein oli tapana. Vallankumous se on pienikin muutos, jos se herättää ihmisiä, vaikkakin valitettava kahtiajako ”meihin ja heihin” uhkaavasti lisääntyykin.

Olemme matkalla kohti yhden suurimman vallankumouksen muistojuhlaa eli joulua. Joulun viettoonkin liittyy nykyään satunnaisia äärimmilleen vietyjä tapoja, kuten joissain kovin hurskaissa piireissä alkanut liikehdintä välttää joulua, koska se on liian yhteiskristillinen, sitä ei mainita juhlana Raamatussa ja germaanikielten yule sana viittaa alun perin pakanallisiin menoihin. Toivoa sopii, että tällainen ”vallankumous” ei liiemmin lisäänny, koska minusta siihen kätkeytyy aimo annos tekopyhyyttä ja Jumalalle kelpaamisyrityksiä. Kristillisen joulun vallankumouksellisuus on sen vastakohtaisuudessa ja yllätyksellisyydessä. Jumalan pojan syntymä alemman keskiluokan perheeseen ei sinällään ole vallankumouksellista. Todellinen ”pommi” onkin joulun ytimessä, eli ansiottomuudessa ja ilon vallankumouksessa. Enkelten riemussa ”Teille on tänä päivänä syntynyt vapahtaja!”, tiivistyy todellinen maailmanmullistus. Jumala ihmisen muodossa. Vallankumouksesta tulkoon meillekin vallanlumous, jossa hurmaannumme ja lumoudumme jumalallisen vallan laskeutumisesta pimeään maailmaan. Ilmastonmuutosahdistuskin tuntuu myös pienemmältä, kun kuljemme kohti sydänten vallankumousta; lähimmäisestä ja luomakunnasta aidosti välittävää mielenmuutosta.

Risto Pesonen

lehtori

Takaisin ylös