Sulje

Tämä päivä on tärkeä

Sippolan kirkko 1

On jouluaamu. Kello on neljä. Nousen ylös ja ajattelen, että kohta lähden. Sytytän kuusen kynttilät, katan pöydän valmiiksi joulukahvia varten, joka juodaan sitten – kohta.

Jouluyönä ei pyryttänyt, autotallille pääsee hyvin.

Ajelen rauhallisesti jouluaamun sinisessä hämärässä. On hiljaista. Yhtään kulkijaa ei näy. Isolla tielläkään ei tule ketään vastaan. Aamu, oikeastaan yö, on varmasti pimeä, mutta minun maailmani on loistavan kirkas, se hengittää rauhallisesti eikä mikään, mikään tässä maailmassa ole ollut niin täynnä kiitosta kuin tämä hetki. Oikeastaan rauha ja kiitollisuus ovat laskeutuneet jo viikko sitten pieneen elämääni, mutta tähän hetkeen se tiivistyy. Miten vahvaksi tunnenkaan itseni. Tämän jälkeen ei mikään voisi minua järkyttää. Niin tunnen, vaikka se ei totta olisikaan.

Kello on vähän vaille puoli kuusi, kun ajan keskussairaalan ison oven eteen. Sovittu aika on kello kuudelta. Mutta en ehdi katsella sairaalan eteisaulan kirkkaita valoja kuin kolme minuuttia, kun hissin ovi kolahtaa ja sieltä astuu minulle rakkain ja tärkein ihminen tässä maailmassa. Miten hyvin me tunnemmekaan toisemme.

Totta kai tiesin, että viimeistään puoli kuudelta olet täällä. Niin tietysti.

On itsestään selvää, että olemme tässä menossa kotiin. Ja kuitenkin kumpikin meistä tietää, ettei se ole ollenkaan itsestään selvää. Me saimme jatkoaikaa, ja koko avaruus tuntuu laulavan siitä kiitosta.

Kotikirkon kohdalla pysähdymme. Kirkko on juhlavalaistu, puiden huurteiset oksat loistavat himmeinä.

On jouluaamu. Jumalan suuri ja armahtava rakkaus koskettaa pieniä ihmisiä.

Kirkon tornissa kellot alkavat soida. Tänä jouluna ne soivat suoraan sisimpäämme ja niiden kaiku jää sinne. Tämän joulun kellot viestittävät, että tämä ajallinen elämä on annettu meille lahjana, ei tuhlattavaksi, vaan elettäväksi Jeesuksen, meidän kalliin Vapahtajamme askelissa.

Kun tulemme kotipihalle, joka sekin on juhlavalaistu tätä hetkeä varten, emme tarvitse sanoja. Ne olisivat liian pieniä ja mitättömiä tähän hetkeen.

Tämä jouluaamu, joka ei koskaan unohdu mielestäni, on vuodelta 1989. Miehelleni oli Helsingin Diakonissalaitoksella tehty sydämen ohitusleikkaus ja hän oli jatkohoidossa Kotkan sairaalassa. Hän oli vain 48-vuotias. Hän pääsi joululomalle kotiin, joulun jälkeen hoidot vielä jatkuivat.

Me saimme kymmenen vuotta jatkoaikaa. Sinä aikana me opimme sen, että vain tämä kuluva päivä on tärkeä, ei eilinen, ei huominen. Viesti oli selvä: Teillä on vielä päivä, välittäkää, rakastakaa läheisiänne, olkaa heille läsnä. Älkää tuhlatko elämäänne, viekää hyvä sanoma perille, seuratkaa Vapahtajamme esimerkkiä . Elämässämme oli rauha ja ilo.

Opimme senkin, että kaikki mitä on ollut, on olemassa aina, niin kuin kaikki tulevakin on salatulla tavalla läsnä jo nyt.

Kristus on valmistanut meille tien elämään ja siksi kerran usko muuttuu näkemiseksi, ja me tapaamme toisemme suuressa Isän kodissa. Ellei sitten käy niin, että hän on vastassa taivaan laiturilla, niin kuin lupasi.

Eila K.

 

Mainokset

Jeesus ei ole legenda

Maallikkosaarnaaja Aku Räty oli kerran junassa palaamassa kotiin puhujamatkaltaan. Hän istui mukavasti ja alkoi syödä eväitään, kun hänet tunnistanut mies liittyi hänen seuraansa ja hyvin kärkevin sanoin moitti Akun puheita ja käsitystä pelastuksesta. Aku söi eväänsä rauhallisesti loppuun ja sanoi sitten: ”En minä tiennytkään, että siellä taivaassa on ryhdytty remonttia tekemään ja ikkunoita ja ovia siirtelemään.”

Mies ihmetteli Akun outoa vastausta eikä ymmärtänyt sitä ollenkaan. Aku selitti: ”No, kun minä olen aina luullut, että ovi taivaaseen on Kristus, mutta nyt näyttää siltä, että taivaan ovi olette te.”

Usein käy niin, että me alamme uskoa omaan uskoomme ja pidämme sitä pelastuksemme perustana. Uskon perustus on Kristus ja vain Kristus.

Tämän päivän kirkkoa ravistelevat monet ristiriidat. Päätettävistä asioista papitkaan eivät löydä yhteistä linjaa. Moniarvoisessa yhteiskunnassa erilaiset näkemykset törmäävät vastakkain, ja moni on sitä mieltä, että kirkko ei nykyisin erotu paljonkaan muista järjestöistä. Lehtori Erkki Laitinen kirjoitti elokuussa Kotimaa-lehdessä, että papit kertovat laajasti kirkon auttamistyöstä, suvaitsevaisuudesta, luonnonsuojelusta ja ihmisoikeuksista aivan kuin ihmisviisaus korotettaisiin jumalalliseen asemaan. Hän kysyy: ”Jos Kristuksen nimi ei mahdu kirkon strategioihin ja puheisiin, joutuu kysymään: Häpeämmekö me Kristusta? Jos niin on, Kristus häpeää meitä viimeisellä tuomiolla.” Kesällä katselin televisiosta keskusteluohjelmaa, jossa nuori nainen kysyi Helsingin piispalta: ”Tarvitseeko sitä Raamattua lukea, sehän on vanha, ihan eri aikakaudelle tarkoitettu kirja?”

Raamatun käännöskin, se uusi, vuodelta 1992, on kuulemma tullut elinkaarensa päähän. Ikää käännöksellä on 26 vuotta. Jos Raamatun kieli jokaisen sukupolven kohdalla uusitaan, virheet ja epätarkkuudet moninkertaistuvat. Otan esimerkin Jeesuksen tuhlaajapoika – vertauksesta. Siinä se tärkeä saranajae kuului ennen: Kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä. Nyt uuden käännöksen mukaan jae kuuluu: Kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja heltyi. Ei ollenkaan sama asia.

Tämän päivän itseään toteuttava ihminen ei puhu mielellään Jumalasta ja vielä vaikeampaa on puhua Jeesuksesta.

Jeesus ei ole legenda eikä satu, vaan pyhää todellisuutta.

Todellisuutta ovat myös synti ja armo. Kun me vastaanotamme armon, me vapaudumme rakastamaan paljon ja antamaan anteeksi paljon. Jos on saanut kaiken rikkomansa anteeksi, kantaa mielellään toistenkin taakkoja. Kun ahdistus on poissa, kaikkinainen toisten ihmisten syyttely katoaa. Rakkaus ammentaa jatkuvasti voimaa anteeksiantamuksesta.

Vai sanommeko me: ”Tätä minä en ikinä unohda enkä anna anteeksi.”

Välinpitämättömyyden ja vastustuksen aikoja on aina ollut. Ne katoavat, mutta rakkaus ei katoa koskaan. Kirkko kestää, jos sille on selvinnyt Ristin salaisuus, ja jos sen työn tavoitteena on kalliin Vapahtajamme kohtaaminen.

Kristuksen tulisi säteillä kaiken toimintamme lävitse. Tärkein viestimme on, että Jeesus on totta. Uusi taivas ja uusi maa ovat totta. Uskon aitous näkyy parhaiten elämän karussa arjessa, ja siinä arjessa tärkein rukouksemme on, että me muistaisimme, että rakkaus ei koskaan vaadi, rakkaus palvelee.

Eila K.

Kotikirkossa valvoo lapsuuden suojelusenkeli

Kotikirkko on erilainen. Se puhuu ja puhuttelee, mutta ottaa aina kulkijan hellän sydämellisesti vastaan. Siellä viipyvät esivanhempien ja vanhempien rukoukset, siellä soivat menneiden sananjulistajien saarnavirret, ja siellä valvoo lapsuuden suojelusenkeli. Näky on valtava: kirkko pysyy paikallaan, rukoukset pysyvät samoina, vain vaeltajat vaihtuvat. Ja jokainen meistä on vuorollaan rakkauden viestinviejä ja lähimmäisen vierellä  kulkija. Kotikirkossa tuntee, että kuuluu sukupolvien saattoon ja on mukana Jumalan vaeltavan kansan  joukossa, kansan, joka on matkalla kaukana ja korkealla olevaa kotia kohti. Se on turvallinen tunne, vaikka tietääkin, että jokaisella kulkijalla on vastuu tulevasta.

Kirkko on mukanamme erityisesti  niissä elämänluvuissa, jotka kirjoitetaan sydänverellä. Voi sanoa, että kotikirkon kautta kulkee meidän uskomme, toivomme  ja rakkautemme  tie. Kuitenkin meidän on  hyvä muistaa se, että uskon aitous näkyy parhaiten elämän arjessa. Meidät on annettu toinen toisillemme, meidät on kutsuttu kulkemaan Kristuksen askelissa lähimmäisiämme  rakastaen ja palvellen.

Elämä ei ole helppoa, enimmäkseen se on vaikeaa. On opittava luopumaan paljosta, on opittava aloittamaan aivan alusta ja uskallettava yhä uudelleen silloinkin, kun voimat ovat vähissä.

Kaiken muuttuvan keskellä on jotakin, joka pysyy samanlaisena. Jumala ja hänen ikiaikaiset lupauksensa pysyvät samoina. Jumala antoi meille Vapahtajan ja Jumalan lapsen oikeuden ja perintöosan taivaassa. Ja kirkko edustaa kaikkea tätä, kirkkohan on taivasten valtakunta maan päällä.

Sippolan kirkko on minulle rakas, koska sen hoivissa jo isovanhempani elämänsä elivät. Kirkko seisoo turvallisena paikallaan ja jo olemuksellaan pyytää minua olemaan luja silmukka sukupolvien ketjussa. Samaa ristiä katsoivat isä ja isän isä. Se nostaa kyynelsumua silmiin.

Ensimmäinen selkeä mielikuvani kotikirkkoni alttarista on sunnuntailta, jolloin sain olla morsiustyttönä. Olin neljän vanha, kun sain kantaa kummitätini ihanaa, valkoista huntua ja kulkea tuon pitkän käytävän kohti alttaria. Alttarikaiteen vaatteen ruusukuvioita luulin oikeiksi  ruusuiksi  ja kuvittelin, että rovasti jakoi kummitädilleni ja hänen sulhaselleen sieltä alttarin puolelta kukkia ja sormuksia. Myöhemmin olen huomannut, etten ollut mitenkään väärässä. Usein, kun lauletaan virttä ”Mä kauniin tiedän kukkasen, se mulle ilon antaa…”, muistan tätini hääpäivän.

Sodan vuosina kirkkotie oli raskas, mutta rakas. Ristiin katsottiin herkeämättä ja rukous oli yhteinen: Kaikkivaltias Jumala, hellitä kätesi, armahda meitä. Kun iltapimeällä Sippolan kirkossa pidettiin surujumalanpalveluksia, kirkko täyttyi melkein viimeistä sijaa myöten. Silloin – ajalla vaaran, vaivan – elämä oli jatkuvaa pelkoa, mutta se oli myös toisista huolehtimisen aikaa. Tietoisuus siitä, että elämä voi päättyä silmänräpäyksessä, antoi ihmisten väliselle kanssakäymiselle aivan uuden näkökulman. Sota lähensi, silloin yhteys keskenämme oli ehyt. Talvisodan loppiaisena se koettiin voimallisena. Sippolan kirkossa oli meneillään jumalanpalvelus, ja oli juuri laulettu rovasti Kangasvuon saarnavirttä ”Oi Herra, ilo suuri, kun kuulet huutoni, puoleeni käännyt juuri mun rukoillessani ”, kun tuli ilmahälytys ja kirkko  tyhjennettiin. Kirkkovierailla ei ollut muuta turvaa kuin painautua kirkkopihan suurten mäntyjen runkoja vasten. Silloin tuskainen, ahdistunut rukous nousi Jumalan eteen, mutta se rukous oli yhteinen. Sota myös opetti, mutta siitä opetuksesta olemme paljon unohtaneet. Tarvitaanko aina ahdistuksen ajat, että me löydämme tien Jumalan ja toisen ihmisen luo? Todennäköisesti on niin.

Kansamme vaiheissa olemme saaneet nähdä selvän Jumalan varjeluksen ja johdatuksen. Me muistimme sen pitkään. Itse muistan sodan jälkeiset vuodet erityisinä kiitoksen vuosina. Kun isä tuli sodasta kotiin, äiti sanoi, että yhdessä me selviämme suuristakin vaikeuksista, kun meillä on toisemme. Ja  lienee  niin, että vain Kristuksen ja hänen evankeliuminsa kautta toteutuu kansojenkin välinen yhteisymmärrys, yhteistyö ja pysyvä maailmanrauha.

Meidän tulisi etsiä elämää, jossa emme ole toisillemme  taakkoja, vaan veljiä ja sisaria.

Tämän ajan suurin hengellinen vamma on pyhyyden tunnon katoaminen. Kristillisyyteen liittyvistä asioista ei osata eikä haluta puhua luonnollisesti ihmisen elämään kuuluvina.

Voiko ihminen uskoa vain jonkin verran tai ajoittain? Ei voi. Usko on sitä, että tukee koko elämänsä Jumalan varaan. Pitääkö uskon sitten näkyä ulospäin?  Ei välttämättä pidä, mutta se näkyy, sitä ei voi salata. Mitä kirkkaammin  meille on selvinnyt Jumalan armo ja rakkaus, sitä syvemmältä aura kyntää täällä maan päällä…  Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmin palaan lapsenuskooni. ”Näin aikaan iltaruskon tavoitan lapsenuskon ja näen taivaaseen”, runoilee Jaakko Haavio. Hän sanoo myös, että oppi on yksinkertainen, mutta  luotaamattoman syvä.

Entä sitten, jos kirkot katoavat? Entä, jos kirkot tulevaisuudessa  sijoitetaan monitoimi – tai kulttuurikeskuksiin ? Missä me silloin voimme käydä elämän  lähteellä  ja taivaan esikartanossa viettämässä anteeksiannon suurta  juhlaa?  Ei silloin sitten  enää ole kotikirkkoakaan, jossa valvoo lapsuuden suojelusenkeli.

Eila K.

Kotikirkon virsi        
(sävel: Herraa hyvää kiittäkää)

Kotikirkko kummullaan
kutsuu meitä valvomaan,
pyhän uskon siirtämään
lastemmekin elämään.

Kotikirkon suojassa
Kristus hoitaa heikkoa.
Murheen, ilon aikana
aina kulkee rinnalla.

Jos me emme unohda
Jumalamme lakia
varjelus on yllämme,
voimaa virtaa arkeemme.

Usko, toivo, rakkaus,
seurakunnan yhteys
ainut turva matkalla
täältä kohti taivasta.

Kiitos sukupolvista
ennen meitä olleista,
heidän rukouksistaan,
siunaavasta uskostaan.

Kestää kirkko Kristuksen,
kalliomme ikuinen,
jos on Ristin salaisuus
seurakunnan omaisuus.

Siunaa, Herra, Sippolaa
kirkkoamme korkeaa,
anna meidän ymmärtää
lähimmäisten elämää.

Nyt on meidän vuoromme
kantaa täysi vastuumme,
rakastaen, palvellen
valon maahan kulkien.

 

 

 

Takaisin ylös