Sulje

LAHJOJEN AIKA

lahjapaketit

Nyt on lahjojen aika. Enkä tarkoita joululahjoja.

Olin eilen katsomassa ja kuuntelemassa Charlie Chaplin iltaa Kuusankoski-talolla. Kaksi Chaplinin mykkäfilmiä Kymi sinfoniettan soittaessa elokuviin tehtyä musiikkia. Upea elämys! Hänen filmeissään yhdistyy huumori ja syvä lämpö elämän laitamille joutuneita kohtaan. Chaplin oli monilahjakas nero, joka lähti ulkoisesti olemattomista olosuhteista. Hänen tarinansa olisi voinut edetä hyvin monella tavalla, niin karu oli se ponnistuslauta, jolta hän lähti. Köyhä koti, vakavista mielenterveysongelmista kärsivä äiti, joka oli pitkiä jaksoja sairaalassa, ilman isää kasvavat kaksi veljestä. Ja silti hän pääsi tekemään sellaista, mitä me vuosikymmenien jälkeenkin voimme ihastella ja tulla kosketetuksi. Hänen teoksissaan on jokin sellainen ”armon kosketus”, joka nousi varmasti hänen omista karuista kokemuksistaan. Chaplinin filmit kertovat selviämisen toivosta ja huumorin merkityksestä.

Ohjelmalehtisestä luin uuden tiedon: Chaplin ei osannut nuotteja. Silti hän sävelsi upeaa musiikkia elokuviinsa. Vaistolla ja korvakuulolla. Hän hyräili melodioita ja muut nuotinsivat niitä. Suvulla on kuulemma tallella paljon näitä Chaplinin hyräilemiä melodiapätkiä. Tuo tieto kosketti minua. Voidakseen toteuttaa jotakin itselle annettua lahjaa ei tarvitse olla ammattilainen tai koulutettu, osaava sillä tavalla kuin me ajattelemme, että pitäisi olla. Meillä kaikilla on jokin lahja, lahjakkuus. Usein ajattelemme, että lahjakkuuksia ovat vaikka taiteellisuus tai matemaattisuus, mutta niitä on paljon muitakin. Olen sanonut eräälle ystävälleni, että hänellä on mielestäni ihmisten koolle kutsumisen lahja. Hän rakastaa järjestää juhlia ja tapaamisia. Hän kokoaa ihmiset tapaamaan toisiaan. Toinen voi olla armoitettu käsittämään laajoja kokonaisuuksia, toinen keksii heti, mikä jonkin laitteen ongelma tai vika voisi olla. Olemme sokeita monelle sellaiselle lahjalle, joka on totta. Sekä itsessä että muissa. Ehkä erityisesti omille lahjoille, koska luulemme, että sen pitäisi olla jotakin erityisen hienoa tai taitavaa.

Ehkä oman lahjan voi tunnistaa siitä, että se on jotakin, joka sytyttää oman innon ja mielenkiinnon. Siinä on jotakin luontevan ja oman oloisen tuntuista. Se vahvistaa sitä, kuka minä olen. Se tuottaa minulle iloa, vaivannäöstä huolimatta. Siinä koen olevani aidoimmillani. Ei tarvitse takertua siihen, löytyykö se siitä ”lahjakkuusienlistasta”, jota omassa päässä on. Voi yllättyä: ”Voisiko tämä todella olla minun lahjani? ” Oman armosta saadun lahjan löytäminen tuo suurta iloa, itsensä löytämisen ja tarkoituksen tunnetta, kiitollisuutta elämää ja Taivaallista Isää kohtaan. Meidän tehtävämme on ottaa lahjat käyttöön ja antaa muiden tulla siunatuksi niiden kautta. Niin se on tarkoitettu.

Nyt on lahjojen aika. Löydä ja avaa.

Oma lahjanjakoni tässä: Äskettäin tekemäni laulun sanat. Ehkä ne voivat tuoda juuri sen minkä tänään joku tarvitsee.

 

Sinä olet lepo, Sinä olet

Tulevaisuus, jossa toivo virtaa

Sinä olet lepo, Sinä olet

luottamuksen syli

 

Minä olen ihme, minä olen

rakkauden kohde vailla vertaa

Minä olen ihme, minä olen

arkki salaisuuden

 

Sinä olet leikki, Sinä olet

piiri, jossa käsi tarttuu käteen

Sinä olet leikki, Sinä olet

vapauden ilo

 

Minä olen pieni, minä olen

kasvot, jotka käännät toisen puoleen

Minä olen pieni, minä olen

tarinasi maailmalle

 

Sinä olet kaikki, Sinä olet

alkulähde, päätepiste

Sinä olet kaikki, Sinä olet

tarkoituksen koti

 

Mia R

 

 

 

Mainokset

Huuda Jumalalle

Lokakuun 16. päivä pidettävä Huuda Jumalalle messu Kouvolan keskuskirkossa on virittänyt itsessä monenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä on valtava ilo tästä ideasta. Minusta on kerta kaikkiaan mahtavaa saada olla toteuttamassa tilaisuutta, jossa keskiössä on se valtava turva ja mahdollisuus, mikä meille ihmisille on annettu: mahdollisuus olla juuri niin raadollisena kuin olemme silloin kun tunnemme vihaisuuden ja pettymyksen tunteita Jumalaa kohtaan. Ehkä emme tajuakaan kuinka suurta on se, että armo ja rakkaus ovat voimassa meidän pimeimpinä hetkinämmekin. Silloin kun olemme kaikkea muuta kuin kiitollisia. Ja silti Isämme ottaa meidät vastaan. Emme joudu jälkikäteen hyvittelemään hänelle jollakin uhreilla tai kiltillä elämällä sitä että kehtasimme syyttää häntä tai kyseenalaistaa Hänen hyvyytensä. Jossakin muualla päin maailmaa ja monessa uskonnossa, valitettavasti kyllä ihan täällä lähelläkin, Jumalaan kohdistuva kyseenalaistaminen on pyhäinhäväistys, josta tulee seurauksia. Kun heikkona hetkenäsi mokaat ja päästät luvattomat ajatukset jumalaa kohtaan mieleesi, saat pelätä mitä sinun elämääsi siitä koituu. Ehkä rangaistus ei tule sinulle vaan läheisellesi ja silloin esim. lapsesi sairastumista seuratessasi voit vain tuntea syyllisyyttä. Majesteettirikosta ei tehdä ilman seurauksia ja väärää tekoa seuraavat hyvittely-yritykset tehdään vereslihalla ja pelon saattelemana. Mutta meidän ei tarvitse tuollaista pelätä.

Mikä lahja siis onkaan voida olla todellinen aito ihminen Jumalan edessä. Kaikkine puutteineen ja epäuskoineen. Me olemme saaneet kuulla armosta jo niin kauan, että emme ehkä ymmärräkään mikä ansaitsemattoman rakkauden suuruus todella on. Meistä kukaan ei välty siltä hetkeltä, jos rehellisiä olemme, että kysymme Hänen tarkoituksiaan ja olemme pettyneitä siihen mitä Hän antaa tapahtua tai ei anna tapahtua. Tulossa oleva tilaisuus on vahvistanut minussa kaikkea tätä pohdintaa ja onnellisuutta siitä, että minulla on Isä, joka ottaa vastaan kaiken.

lapsi huutaa sylissä

 

Vähän jännittää, tuleeko seurakunta mukaan huutamisen-hetkeen, mutta se jää nähtäväksi. Odotan todella sitä, että yhdessä olemme siinä sylissä, johon mahtuu kaikki. Ja yhdessä luvallisesti kaiken sen kanssa, mitä sydämessä kullakin on. Tiedän, että Taivaallisen Isän vastaanotto on: Tulkaa rakkaat, haluan lohduttaa.

Melkein kuin odottaisi joulua tai jotain oikein hyvää lahjaa. Juhlat kaikille ja vieraat saavat tulla mistä tahansa tunteen ojanpohjalta. Tule sinäkin.

Mia R

 

Kaktuksen sukua

kaktuksia

Nämä hellepäivät ovat monelle koettelemus, minullekin, joka en kestä hyvin kuumuutta. Mutta en sentään kärsi asunnosta, johon ei saisi läpivetoa, vaikka lämpötilaan en voi vaikuttaa. Olen ajatellut niitä ihmisiä, jotka ovat esim. liikuntarajoitteiden takia jumissa omassa kuumassa kodissaan. Kauhistuttaa ajatuskin. He tietävät, mitä on odottaa viileämpiä tunteja. Kuumuus vie voimat ja veden juominen on todellinen elinehto.

Luin keskiviikkona Joka päivä edessäsi hartauskirjasta Anna-Liisa Laamasen 18.7. päiväntekstin ja se osui näihin helletunnelmiin.

” Me ihmiset olemme vähän kaktuksen sukua. Kaktus on kasvi- kokonainen kasvien heimo- joka pystyy juomaan sadeaikoina runsaasti vettä ja käyttää sitä sitten taloudellisesti kuivina aikoina ja pystyy näin elämään ja kukkimaan hämmästyttävän karuissa oloissa. Ihminenkin pystyy tähän tarvittaessa –  hengellisesti. Tämän ihmisen kyvyn säilyä hengellisesti elävänä uskomattoman karussa ympäristössä osoittivat Inkerin mummon säilyttäessään uskon rukoilevassa sydämessään ateismin kylminä vainovuosina Neuvostoliitossa. Suomessa isovanhemmat ovat opettaneet lapsia rukoilemaan. Vaikeina aikoina lapsikin on oppinut turvautumaan Jumalaan. Iloisina aikoina on kiitetty Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. ”

Hienosti ilmaistu tuo, että olemme kaktuksen sukua. Emme valitettavasti fyysisen kehomme puolesta, mutta henkisesti ja hengellisesti.

Jäin pohtimaan omia vaiheitani, niitä kuivan tuntuisia hetkiä, jolloin olen kaivannut  kiihkeästi eläviä vesiä. Nyt en ole erämaassa, mutta muistan kyllä mitä on tuntea se pölynkuiva olotila sisimmässä. Ja se, että rukouskaan ei tuo virvoitusta. Veden odottaminen. Veden saaminen.

Pohdin myös sitä ajatusta, että minussa olisi parhaillaan jokin vesisäiliö, josta sitten ammentaa kuivina aikoina.  Mikä kaikki nyt kerryttää vettä pahan päivän varalle? Vai olemmeko sittenkin päivän lapsia, joille Isä antaa vesiannoksen aina päivä kerrallaan. Ehkä molemmat ovat totta. Olen ajatellut mielikuvana, että luottamus kertyy meihin kerroksina. Jokainen kokemus siitä, että Jumala kuuli ja auttoi ja tuli lähelle tekee yhden kerroksen. Aivan kuten maaperään tai puun kasvurenkaisiin. Ehkä sitä tekee jokainen huokaus ja rukous vaikka emme sitä tiedä. Tämän turvautumisen ja avunsaamisen  myötä luottamus vahvistuu hiljalleen elämämme vuosina ja vuosikymmeninä. Kertyy se mummojen ja pappojen vankka usko. Vaikka tulee aikoja, jolloin kerrokset kokevat koviakin kolhuja, siellä alempana säilyy jokin perusluottamus, jonka varassa menemme eteenpäin. Samaa kaktuksenkaltaisuutta, säiliö ja kerrokset.

Mutta vettä emme voi tehdä. Vain juoda tai säilöä. Vesi on lahja. Samoin hengissä pysyminen kuivuudessa.  Lahjaa on myös kukka, joka puhkeaa kaktukseen. Sen ajankohtaa ei voi tietää. Joku päivä se kuitenkin tulee – erämaassakin.

Mia R

kaktus ja kukka.jpg

Takaisin ylös