MIKÄ TULEE VALMISTAMATTA?

Huomaan tulevani vuosi vuodelta rennommaksi joulun valmistelujen suhteen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vaikka monen asian tekeminen venyy eikä lahjoja tms. ole hoidettu ihanteellisen hyvissä ajoin, niin en stressaa asiasta. Joka vuosi kaikki tarpeellinen on kuitenkin hoitunut. Ainoa jonka aina teen, on adventtisiivous ennen ensimmäistä adventtia ja kodin laittaminen visuaalisesti joulun odotukseen.  Pohdin tätä kaikkea eräänä päivänä ja yritin ymmärtää mistä tällainen rentous on tullut. Olenko jotenkin tullut välinpitämättömäksi tai väsyneeksi? Mutta en tunnista sellaista. Onko ajatus joulunvietosta jotenkin muuttunut? No en nyt osaa sanoa. Vai onko se vain seurausta siitä, että  lapsiperhe joulut ovat takanapäin eikä ole suuria määriä lahjoja hankittavana? Ehkä olen vain yksinkertaisesti elämän myötä viisastunut enkä viitsi kuluttaa energiaani stressaamiseen.

Erilaisia ”elämänviisauksia” kuulee liittyen siihen kuinka jouluvalmisteluista ei tarvitsisi ottaa kierroksia. Kuten se vanha marttaviisaus: ”Siivoa kaapit jouluksi vain siinä tapauksessa, että ajattelit viettää joulusi niissä.” Tai kirkoissakin kuulutettu totuus: ”Joulu tulee vaikka sitä ei valmistelisi mitenkään. ” Nämä molemmat ovat hyviä ja totta. Se on eri asia kuinka syvälle tajuntaan nämä menevät silloin, kun tuntuu, että joulu ei todellakaan ole sama eikä tule, jos siitä puuttuu tiettyjä ulkoisia elementtejä. En minäkään taitaisi olla niin rento, etten tekisi joulua ollenkaan. Mutta olen hyvin kiitollinen tästä huolettomuudesta, jonka alkuperää en tarkalleen tiedäkään.

Meissä on tiukassa ylipäänsä ajatus, että jotta jotakin tulisi ja tapahtuisi, meidän täytyy tehdä töitä sen eteen. Ja tottahan se onkin monessa asiassa. Moni asia ei odottamalla tule. Kristittynä elämisessä tuo oppi pitäisi kuitenkin hylätä. Voidaksemme saada Jumalalta hyvää meidän ei tarvitse valmistella mitään, ei edes elämällä kunnollisesti.

Kun olemme täysin rehellisiä, niin meissä kaikissa on se siivu, jonka on vaikea uskoa saavansa Jumalalta hyvää ilman ansioita tai pientä ponnistelua, katumusta vähintään tai kiitollisuutta pitäisi löytyä.

Mutta kukaan ei taatusti tehnyt mitään sen eteen, että Jeesus tuli ratsastamaan Jerusalemiin tai että hän ylipäänsä syntyi ihmiseksi. Maria ei valmistellut kehoaan menestykselliseen raskauteen syömällä hyvin ja lepäämällä eikä kukaan kasannut vaatteita tai palmunoksia valmiiksi sitä hetkeä varten, että voisi heittää ne aasilla ratsastavan Messiaan kulkutielle. Ei treenattu porukalla hoosiannaa. Kukaan ei hakkauttanut kallioon hautaa Jeesusta varten eikä puutarhassa käyty testaamassa mikä olisi nopein reitti juosta ilmoittamaan ylösnousemuksesta muille. Kaikki vain tapahtui siinä tavallisessa elämässä. Siinä mihin Jumala tuli ja teki jotakin.

Tänäänkin on sellainen päivä. Pyydän, että voisin uskoa siihen joka hetki. Katsoa mitä hyvyyttä valmistelematta annetaan. Siinä on armo, siinä on Joulu.

Mia

 

 

 

 

 

TYTTÖJEN PÄIVÄ

Tänään on kansainvälinen tyttöjen päivä.

YK liiton sivuilta: ”YK:n yleiskokouksen julistus vuonna 2011 loi uuden YK-teemapäivän, joka tukee kaikkia maailman tyttöjä: heidän oikeuksiaan, heidän kohtaamiaan haasteita ympäri maailmaa ja perusteltuja vaatimuksia luoda heille mahdollisuudet elää ilman syrjintää ja väkivaltaa. Tyttöjen päivänä 11. lokakuuta edistetään tyttöjen osallistumismahdollisuuksia esimerkiksi tukemalla tyttöjen koulutusta ympäri maailman ja vaatimalla loppua syrjiville ennakkoluuloille.”

Tyttöjen päivänä puhutaan myös mm. siitä, kuinka ilmastonmuutos heikentää kehitysmaiden tyttöjen mahdollisuutta käydä koulua. Kouluun ei jää enää aikaa, jos isompi osa päivästä kuluu veden hakemiseen. Niin monenlaiset syyt kautta historian ovat vaikuttaneet tyttöihin ja naisiin.

Kirkon historiassa on myös ollut paljon naisten väheksymistä ja alistamista, aivan kuten kunkin ajan ympäröivässä maailmassakin. Jopa aivan naisvihaa, jota on vain puettu tyylikkääseen ja kristilliseen asuun. Juuri tätä taustaa vasten on ihanaa mitä Jeesuksen puhui ja mitä esim. Paavali hänen jälkeensä opetti:

”Yhdentekevää oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Gal.3: 28

Yksinkertaisesti Jumalan edessä ei ole asemia ja arvoasteikkoja, ei ylempiä eikä alempia. Hänelle kaikilla on sama arvo ja sama rakkauden ja arvon määrä jaettavana. Ja hänessä meistä myös voi tulla yhtä joukkoa. Kunpa tuo kaikki olisikin enemmän totta seurakunnissa ja maailmassa.

Tyttöjen päivän ideana on myös tuoda esiin sitä voimaa ja mahdollisuuksia, joita tytöillä on.

Soisin, että jokainen tyttö ja nainen voisi kokea, että hänellä on vaikuttamisen mahdollisuuksia elämänsä suhteen. Meillä Suomessa tähän on paljon mahdollisuuksia. Saamme olla iloisia siitä, kuinka hyvä asema meillä on tässä maassa. Meillä on oikeus esim. omistaa, periä samoin kuin veljemme, ajaa autoa eikä yksin elävä nainen ole jonkun sukulaismiehen holhokkina. Saamme äänestää, voimme opiskella ja mennä töihin. Kaikenlaiset ovet ovat avoinna meille.

Hyvinvoivassa maassakin tytöt ja naiset kohdistavat itseensä kovia vaatimuksia, sisältä tulevia ja ulkopuolelta kohdistuvia. Ehkä tavallisin näistä liittyy ulkonäköön. Käytämme niin valtavasti aikaa sen pohtimiseen näytämmekö tarpeeksi hyvältä ja kärsimme kaikenlaisista vatsamakkaroista ja rypyistä. Meillä on kenties ”varaa ja aikaa” tällaiseen, kun emme joudu taistelemaan hengissä selviämisen tai perusoikeuksien takia.

Ehdotan, että tänään pidämme vapaata näistä pohdinnoista ja näemme itsemme täysin hyvinä ja riittävinä. Katsotaan tänään itseämme hyväksyvästi ja iloitaan siitä, että saamme olla tyttöjä ja naisia. Oleellisia persoonia elämän kannalta ovat lopulta vain me itse ja Jumala. Jälkimmäinen näkee meidät koko ajan hyviä. Jospa mekin…

Tänään on päivä iloita nähdä tyttönä ja naisena olemisen arvo ja tulla myös esiin sillä kauniilla ja rohkealla tavalla, johon meidän Taivaallinen Isämmekin meitä rohkaisee. Ja pidetään toistemme puolta, asuimme sitten missä tahansa maailmassa.

HYVÄ KAIKKI TYTÖT !!!

Mia R

 

 

MONTA NIMEÄ

Tänään on Jonin, Joonaksen, Jounin, Joonan, Jonnen ja Jonnin nimipäivä. Tiistaina oli Jeesuksen nimipäivä. Tosin hänen toisen nimensä mukaan. Useimmilla on monta nimeä, joilla meitä kutsutaan. Virallinen nimi ja erilaisia lempinimiä. Voi olla, että yksi tuntee minut yhdellä nimellä, toinen toisella. Eri porukoissa ja yhteyksissä nimet vaihtelevat. Pojat ja miehet näyttävät kutsuvat toisiaan enemmän sukunimellä. Nimellä on merkitystä ja sillä, että oma nimi tuntuu omalta.

Minut on kastettu eri nimellä, kuin millä minua koko ikäni on kutsuttu. Ristimänimi taisi olla pienelle tytölle liian vaikea, joten keksin itselleni toisen nimen ja sillä perheeni alkoi minua kutsua siitä eteenpäin. Äskettäin isä kertoi tarinan, jonka olin jo unohtanut. Koska synnyin hyvin pienikokoisena ja hieman etuajassa ei itkussanikaan ollut juuri voimaa. Sellaista pientä kitinää kuului sängyn pohjalta ja minua kutsuttiin saranaksi. Onneksi se nimi ei jäänyt elämään pitemmäksi aikaa…

Koulujen juhlissa, joissa jaettiin todistuksia, oli aina hämmentävää, kun virallinen nimeni kuulutettiin. Nimi, joka oli kaikille outo, myös minulle itselleni. Myöhemmin aikuisiällä virallistin sitten tutun kutsumanimeni ihan oikeaksi nimekseni, joten olen saanut olla siitä asti ”oikean” niminen myös virallisissa yhteyksissä. Monia lempinimiä, joita matkan varrella on ollut, ei ole kuullut aikoihin, eikä luultavasti enää kuulekaan. Setäni tervehti minua aina kylään tullessaan:” Mitä kimuli?” Se tuntui mukavalta. Äidin sisko taas puhutteli meitä koolla olevia lapsia armahaisiksi. Siihen puhuttelunimeen oli leivottu mukaan tunteita. Toista voi hellitellä sanallisesti. Ihmistä voi kutsua kauniisti tai rumasti. Voisi olla hyvä välillä pysähtyä miettimään millaisia tunteita toisista käyttämiin nimityksiin on kätketty. Tai jos ei muuten osaa puhua helliä, niin voi lisätä hellän lempinimen käyttöä.

Millainen on nimi, jolla itseäni mieluiten kutsun? Käytänkö huomamattani sellaisia nimityksiä, jotka mitätöivät tai halventavat itseäni? ”Minä nyt olen sellainen tonttu, että sotken aina asiat… ”

Nimestä meidät tunnetaan. Sillä toiset ihmiset voivat viitata siihen joka ei ole paikalla:” Tiina oli voittanut arpajaisissa matkan kylpylään.” Olisi hankalaa joutua selittämään ”Se, jonka työhuone on 2. kerroksessa ja jolla on tumma tukka voitti arpajaisissa.” ” Ai se, jolla on aina tukka ponnarilla ?” ” Eikun se, jolla on lyhyt tumma tukka ja jolla on usein farkut jalassa, se, joka ajaa sillä punaisella autolla, tiedäthän.” ” Ai niin se.”

 Ei ole ollenkaan pieni asia miten meitä kutsutaan. Nimeen sisältyy paljon. Siihen kätkeytyy merkityksiä ja tunteita, jopa identiteetti. Ammattinimikeellä on myös vaikutusta. Siksi oman ammattinimikkeen muutos voi olla ihmiselle kriisi. Antaako nimike arvostavan sävyn vai väheksyvän sävyn, kertooko se siitä mitä oikeasti teen ym.

Juha Tapio on tehnyt koskettavan laulun Rakastettu. Sen kertosäkeessä tiivistetään hyvin, millaisia me kaikki pohjimmiltamme olemme.

Minä unen läpi vajoan
Joku jätti höyhenen huoneeseen
Ja niin kuin jostakin kaukaa
Mä kuulisin kuiskauksen:

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan

Tänään nimemme on Rakastettu. Sitä se on myös huomenna.

Mia R

 

 

LUMIHIUTALE

 

Minä olen nauttinut lumesta. Vaikka sitä onkin tullut paljon. Ehkä siksi etten joudu kohtuuttomasti kolaamaan pihaa tai miettimään mihin saan lunta mahtumaan. Luminen kaunis maisema tekee onnelliseksi ja sitä osaa arvostaa monen mustan talven jälkeen. Lumi ja ladut ovat houkutelleet myös hiihtämään enemmän kuin vuosiin. Sekä sielu että keho ”lepää” ulkoliikunnasta.

Hankia katsoessa me näemme ison massan valkoista, mutta jos sitä voisi tutkia mikroskoopilla, niin näkisimme ihmeellisiä kuvia. Kuuran tekemät muodot ikkunassa ja luonnossa ihastuttavat, mutta eipä juuri koskaan pääse näkemään oikein läheltä yksittäistä lumihiutaletta tai tule katsottua,  saati, että sen saisi suurennuslasin alle. Yksi pieni hiutale on käsittämättömän hieno monia yksityiskohtia sisältävä ilmestys. Niin pieni, lähes näkymättömissä meille ja niin kaunis. Wikipedia selostaa sanaa lumihiutale seuraavasti:

Wikipedia: Lumihiutale voi olla muodoltaan levy, neulanen tai haaroittuva tähti. Lumihiutaleet ovat yleensä melko symmetrisiä. Kulmia tai sakaroita yhdestä jääkiteestä muodostuneessa hiutaleessa on aina kuusi. Monimutkaisimmat lumihiutaleet ovat aina erinäköisiä.  Runollisen sanonnan mukaan koskaan ei synny kahta samanlaista lumihiutaletta. Yhdysvalloissa sanonta yhdistetään Wilson Bentleyyn, joka kuvasi samalla kalustolla 46 vuoden aikana yli 5 000 lumihiutaletta, joista jokainen oli erilainen. Se, onko lause totta, riippuu lumihiutaleen määritelmästä. Samanlaisissa oloissa syntyneet yksittäiset kiteet, esimerkiksi pienet jääneulaset, ovat varsin samannäköisiä. Mutta silloin kun useat lumikiteet muodostavat yhden lumihiutaleen, rakenteessa on niin monta vaihtoehtoa, että pidetään erittäin epätodennäköisenä, että niitä syntyisi kaksi aivan samanlaista^.

 

Erilaisia lumikiteitä Wilson Bentleyn teoksesta vuodelta 1902.

 

Luomakunnassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka näkymättömiin, hyvin pieniin tai kaukaisiin ilmiöihin on kätketty kauneutta. Jumala on halunnut tuhlata kauneutta pieniinkin yksityiskohtiin. Sinnekin missä emme sitä edes näe. Emme me lumen alueella eläneet olisi olleet yhtään vähemmän onnellisia, jos Hän olisi päättänyt tehdä lumihiutaleista toistensa kopioita. Mutta Hän halusi, Hänen täytyy tehdä kauneutta. Ehkä yhtä paljon meitä kuin itseäänkin varten. Onhan kauneuden luominen ja kekseliäisyys Hänen ydinolemustaan. Olen ehkä kirjoittanut samasta ajatuksesta aiemminkin(ihan siltä tuntuu), mutta en ole lakannut ihastelemasta sitä.

Me kysymme monia miksi-kysymyksiä Jumalalle. Voimme kysyä myös näitä ihmetteleviä kysymyksiä: Miksi sinä Jumala olet halunnut panostaa niin paljon siihen, että meidän ympärillämme on kauniita asioita? Miksi olet suunnitellut kaikesta luonnossa ja ihmisessä ja avaruudessa olevasta niin valtavan rikasta ja ymmärryksemme ylittävää? Mikä merkitys meille tällä kaikella on?

Tiedämme ja näemme hiukkastasolta tai luonnon ihmeistä vain murto-osan. Ja tämä pieni määräkin puhuu meille. Koko luomakunta huutaa Jumalan ylistystä. Niin myös nämä meidän lumihiutaleemme, jotka muistuttavat: Hän huolehtii pienistäkin yksityiskohdista, koska Hänellä on runsautta, josta jakaa. Hän jaksaa ”näperrellä” ilahduttavia asioita sinnekin, missä ehkä vain yksi ihminen näkee sen. Hän ei tee summittaisia massoja, vaan tarkasti suunniteltua kauneutta. Hänellä on luovuutta kehittää jotakin sellaista, mitä ei ole ennen nähty, ainutlaatuista. Aivan kuten sinut ja sinun elämäsi.

Jos kesällä meidän on hyvä ottaa oppia ja muistutuksia linnuista, joista Hän huolehtii, voisiko talven väkevä saarna tulla kohti lumihiutaleessa.

Mia R

 

 

LAHJOJEN AIKA

Nyt on lahjojen aika. Enkä tarkoita joululahjoja.

Olin eilen katsomassa ja kuuntelemassa Charlie Chaplin iltaa Kuusankoski-talolla. Kaksi Chaplinin mykkäfilmiä Kymi sinfoniettan soittaessa elokuviin tehtyä musiikkia. Upea elämys! Hänen filmeissään yhdistyy huumori ja syvä lämpö elämän laitamille joutuneita kohtaan. Chaplin oli monilahjakas nero, joka lähti ulkoisesti olemattomista olosuhteista. Hänen tarinansa olisi voinut edetä hyvin monella tavalla, niin karu oli se ponnistuslauta, jolta hän lähti. Köyhä koti, vakavista mielenterveysongelmista kärsivä äiti, joka oli pitkiä jaksoja sairaalassa, ilman isää kasvavat kaksi veljestä. Ja silti hän pääsi tekemään sellaista, mitä me vuosikymmenien jälkeenkin voimme ihastella ja tulla kosketetuksi. Hänen teoksissaan on jokin sellainen ”armon kosketus”, joka nousi varmasti hänen omista karuista kokemuksistaan. Chaplinin filmit kertovat selviämisen toivosta ja huumorin merkityksestä.

Ohjelmalehtisestä luin uuden tiedon: Chaplin ei osannut nuotteja. Silti hän sävelsi upeaa musiikkia elokuviinsa. Vaistolla ja korvakuulolla. Hän hyräili melodioita ja muut nuotinsivat niitä. Suvulla on kuulemma tallella paljon näitä Chaplinin hyräilemiä melodiapätkiä. Tuo tieto kosketti minua. Voidakseen toteuttaa jotakin itselle annettua lahjaa ei tarvitse olla ammattilainen tai koulutettu, osaava sillä tavalla kuin me ajattelemme, että pitäisi olla. Meillä kaikilla on jokin lahja, lahjakkuus. Usein ajattelemme, että lahjakkuuksia ovat vaikka taiteellisuus tai matemaattisuus, mutta niitä on paljon muitakin. Olen sanonut eräälle ystävälleni, että hänellä on mielestäni ihmisten koolle kutsumisen lahja. Hän rakastaa järjestää juhlia ja tapaamisia. Hän kokoaa ihmiset tapaamaan toisiaan. Toinen voi olla armoitettu käsittämään laajoja kokonaisuuksia, toinen keksii heti, mikä jonkin laitteen ongelma tai vika voisi olla. Olemme sokeita monelle sellaiselle lahjalle, joka on totta. Sekä itsessä että muissa. Ehkä erityisesti omille lahjoille, koska luulemme, että sen pitäisi olla jotakin erityisen hienoa tai taitavaa.

Ehkä oman lahjan voi tunnistaa siitä, että se on jotakin, joka sytyttää oman innon ja mielenkiinnon. Siinä on jotakin luontevan ja oman oloisen tuntuista. Se vahvistaa sitä, kuka minä olen. Se tuottaa minulle iloa, vaivannäöstä huolimatta. Siinä koen olevani aidoimmillani. Ei tarvitse takertua siihen, löytyykö se siitä ”lahjakkuusienlistasta”, jota omassa päässä on. Voi yllättyä: ”Voisiko tämä todella olla minun lahjani? ” Oman armosta saadun lahjan löytäminen tuo suurta iloa, itsensä löytämisen ja tarkoituksen tunnetta, kiitollisuutta elämää ja Taivaallista Isää kohtaan. Meidän tehtävämme on ottaa lahjat käyttöön ja antaa muiden tulla siunatuksi niiden kautta. Niin se on tarkoitettu.

Nyt on lahjojen aika. Löydä ja avaa.

Oma lahjanjakoni tässä: Äskettäin tekemäni laulun sanat. Ehkä ne voivat tuoda juuri sen minkä tänään joku tarvitsee.

 

Sinä olet lepo, Sinä olet

Tulevaisuus, jossa toivo virtaa

Sinä olet lepo, Sinä olet

luottamuksen syli

 

Minä olen ihme, minä olen

rakkauden kohde vailla vertaa

Minä olen ihme, minä olen

arkki salaisuuden

 

Sinä olet leikki, Sinä olet

piiri, jossa käsi tarttuu käteen

Sinä olet leikki, Sinä olet

vapauden ilo

 

Minä olen pieni, minä olen

kasvot, jotka käännät toisen puoleen

Minä olen pieni, minä olen

tarinasi maailmalle

 

Sinä olet kaikki, Sinä olet

alkulähde, päätepiste

Sinä olet kaikki, Sinä olet

tarkoituksen koti

 

Mia R

 

 

 

Huuda Jumalalle

Lokakuun 16. päivä pidettävä Huuda Jumalalle messu Kouvolan keskuskirkossa on virittänyt itsessä monenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä on valtava ilo tästä ideasta. Minusta on kerta kaikkiaan mahtavaa saada olla toteuttamassa tilaisuutta, jossa keskiössä on se valtava turva ja mahdollisuus, mikä meille ihmisille on annettu: mahdollisuus olla juuri niin raadollisena kuin olemme silloin kun tunnemme vihaisuuden ja pettymyksen tunteita Jumalaa kohtaan. Ehkä emme tajuakaan kuinka suurta on se, että armo ja rakkaus ovat voimassa meidän pimeimpinä hetkinämmekin. Silloin kun olemme kaikkea muuta kuin kiitollisia. Ja silti Isämme ottaa meidät vastaan. Emme joudu jälkikäteen hyvittelemään hänelle jollakin uhreilla tai kiltillä elämällä sitä että kehtasimme syyttää häntä tai kyseenalaistaa Hänen hyvyytensä. Jossakin muualla päin maailmaa ja monessa uskonnossa, valitettavasti kyllä ihan täällä lähelläkin, Jumalaan kohdistuva kyseenalaistaminen on pyhäinhäväistys, josta tulee seurauksia. Kun heikkona hetkenäsi mokaat ja päästät luvattomat ajatukset jumalaa kohtaan mieleesi, saat pelätä mitä sinun elämääsi siitä koituu. Ehkä rangaistus ei tule sinulle vaan läheisellesi ja silloin esim. lapsesi sairastumista seuratessasi voit vain tuntea syyllisyyttä. Majesteettirikosta ei tehdä ilman seurauksia ja väärää tekoa seuraavat hyvittely-yritykset tehdään vereslihalla ja pelon saattelemana. Mutta meidän ei tarvitse tuollaista pelätä.

Mikä lahja siis onkaan voida olla todellinen aito ihminen Jumalan edessä. Kaikkine puutteineen ja epäuskoineen. Me olemme saaneet kuulla armosta jo niin kauan, että emme ehkä ymmärräkään mikä ansaitsemattoman rakkauden suuruus todella on. Meistä kukaan ei välty siltä hetkeltä, jos rehellisiä olemme, että kysymme Hänen tarkoituksiaan ja olemme pettyneitä siihen mitä Hän antaa tapahtua tai ei anna tapahtua. Tulossa oleva tilaisuus on vahvistanut minussa kaikkea tätä pohdintaa ja onnellisuutta siitä, että minulla on Isä, joka ottaa vastaan kaiken.

 

Vähän jännittää, tuleeko seurakunta mukaan huutamisen-hetkeen, mutta se jää nähtäväksi. Odotan todella sitä, että yhdessä olemme siinä sylissä, johon mahtuu kaikki. Ja yhdessä luvallisesti kaiken sen kanssa, mitä sydämessä kullakin on. Tiedän, että Taivaallisen Isän vastaanotto on: Tulkaa rakkaat, haluan lohduttaa.

Melkein kuin odottaisi joulua tai jotain oikein hyvää lahjaa. Juhlat kaikille ja vieraat saavat tulla mistä tahansa tunteen ojanpohjalta. Tule sinäkin.

Mia R

 

Kaktuksen sukua

Nämä hellepäivät ovat monelle koettelemus, minullekin, joka en kestä hyvin kuumuutta. Mutta en sentään kärsi asunnosta, johon ei saisi läpivetoa, vaikka lämpötilaan en voi vaikuttaa. Olen ajatellut niitä ihmisiä, jotka ovat esim. liikuntarajoitteiden takia jumissa omassa kuumassa kodissaan. Kauhistuttaa ajatuskin. He tietävät, mitä on odottaa viileämpiä tunteja. Kuumuus vie voimat ja veden juominen on todellinen elinehto.

Luin keskiviikkona Joka päivä edessäsi hartauskirjasta Anna-Liisa Laamasen 18.7. päiväntekstin ja se osui näihin helletunnelmiin.

” Me ihmiset olemme vähän kaktuksen sukua. Kaktus on kasvi- kokonainen kasvien heimo- joka pystyy juomaan sadeaikoina runsaasti vettä ja käyttää sitä sitten taloudellisesti kuivina aikoina ja pystyy näin elämään ja kukkimaan hämmästyttävän karuissa oloissa. Ihminenkin pystyy tähän tarvittaessa –  hengellisesti. Tämän ihmisen kyvyn säilyä hengellisesti elävänä uskomattoman karussa ympäristössä osoittivat Inkerin mummon säilyttäessään uskon rukoilevassa sydämessään ateismin kylminä vainovuosina Neuvostoliitossa. Suomessa isovanhemmat ovat opettaneet lapsia rukoilemaan. Vaikeina aikoina lapsikin on oppinut turvautumaan Jumalaan. Iloisina aikoina on kiitetty Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. ”

Hienosti ilmaistu tuo, että olemme kaktuksen sukua. Emme valitettavasti fyysisen kehomme puolesta, mutta henkisesti ja hengellisesti.

Jäin pohtimaan omia vaiheitani, niitä kuivan tuntuisia hetkiä, jolloin olen kaivannut  kiihkeästi eläviä vesiä. Nyt en ole erämaassa, mutta muistan kyllä mitä on tuntea se pölynkuiva olotila sisimmässä. Ja se, että rukouskaan ei tuo virvoitusta. Veden odottaminen. Veden saaminen.

Pohdin myös sitä ajatusta, että minussa olisi parhaillaan jokin vesisäiliö, josta sitten ammentaa kuivina aikoina.  Mikä kaikki nyt kerryttää vettä pahan päivän varalle? Vai olemmeko sittenkin päivän lapsia, joille Isä antaa vesiannoksen aina päivä kerrallaan. Ehkä molemmat ovat totta. Olen ajatellut mielikuvana, että luottamus kertyy meihin kerroksina. Jokainen kokemus siitä, että Jumala kuuli ja auttoi ja tuli lähelle tekee yhden kerroksen. Aivan kuten maaperään tai puun kasvurenkaisiin. Ehkä sitä tekee jokainen huokaus ja rukous vaikka emme sitä tiedä. Tämän turvautumisen ja avunsaamisen  myötä luottamus vahvistuu hiljalleen elämämme vuosina ja vuosikymmeninä. Kertyy se mummojen ja pappojen vankka usko. Vaikka tulee aikoja, jolloin kerrokset kokevat koviakin kolhuja, siellä alempana säilyy jokin perusluottamus, jonka varassa menemme eteenpäin. Samaa kaktuksenkaltaisuutta, säiliö ja kerrokset.

Mutta vettä emme voi tehdä. Vain juoda tai säilöä. Vesi on lahja. Samoin hengissä pysyminen kuivuudessa.  Lahjaa on myös kukka, joka puhkeaa kaktukseen. Sen ajankohtaa ei voi tietää. Joku päivä se kuitenkin tulee – erämaassakin.

Mia R