Sulje

Hilta ja seurakunta

Kuusankosken seurakunnan 100 –vuotisjuhlavuoden kunniaksi eräs paikkakuntalainen henkilö haluaa kertoa omalla tavallaan Kuusankosken seurakunnan syntyajoista. Hilta on fiktiivinen, asiat ja tapahtumat faktaa.

Oikein hyvää päivää nyt vaa kirkon väell. Miä on Vileenin Hilta, Vileenskä, omaasukuaa Niämiin. Miä aattelin vähän tarinoia teille min elämäst ja tän seurakunnan synnyst, jos herrasväkee vaa kiinnostaa. Tosin älkäi ottako kauhian tosissaa näit min juttui, kun tot ikääkii alkaa jo olee, nii muisti voi tehä tepposii välil.

Miä synnyin vuonna 1910 tääl Kuusaal, tarkemmin sanottuun Kymintehtaal. Kinnaslinjal myö silloin asuttii. Meijän isä ol tehaksel etumieheen ja meil ol sellain hellahuone siin Karin tullin lähel olevas kasarmis. Tääl Kuusaal ol hyvä asuu, kun tehas pit huolen omistaa. Ol tehtaan lääkärit ja kaupat ja seimet ja pesula ja sauna siin ihan meijän vieres. Litviikkilaanilt myö käytii ostamas kaikenlaista hyvää, mitä maalaiset sinne toi myyntii. Yhtiöhän toi välil myös silakkaa rannikolt, ku ei sit muuten tääl saannu. Min lapsuus ol oikee hyvää aikaa. Naapuris ol paljo lapsii ja niin myö leikittii päivät pitkät yhes, mitä nyt kotitöilt jouettii ja päästii. Mut sit tul se kunnallislakko tammikuus 1918 ja kaikenlaisii ikävii asioit tapahtu täälkii. Miehii vietii paljo tonne Töörinkankaalle ja sinne ne jäi. Mut en miä nyt enempää tällässii kurjii asioit puhu.

Miä haluu kertoo teille tän paikkakunnan ensimmäisest papist. Piäneenhän miä kävin kirkonmenois siin Kymitehtaan koulul, mis Valkialan papit kävivät pitämäs saarnoi ja samal vihki ja kasto tarvittaes. Välil kesäl myö mentii lautal joen yli ja päästii tos Mäenpääl olevas koivikos piettävii kirkonmenoihin mukaa. Sithän sit paikkaa alettiikii nimittää kirkkopuistoks, vaikkei siin mitää kirkkoo viel sillo ollu.

Nii, se ensimmäin pappi, sehän oli Sireniuksen Siikriitti. Se ol semmoin oikee työväenpappi, nii tääl sanottii. Se ol ihan kauhistunnu jossain tilaisuudes, mis kansakoulutarkastaja Reini Roine ol sanonu, että Kymintehtaal puolet kansakoululapsist ei oo koskaa kuullu kirkonkellojen ääntä. Tosin tää tarkastaja ol tarkottanu, että kuuloaisti on tärkee, mut Sirenius ymmärs toisin. Ja niinpä se sit tul Teollisuusseutujen Evankelioimisseuran edustajaan pitämää uskonnollisii luentoi tänne Kuusaalle, seuratalolle. Ja siel ol sit valtavan paljo aina ihmisii, toista tuhattakii saatto olla. No sit sota ja muut kauhiat asiat toi ihmisille hätää ja niinpä kaksi miestä, ammattiyhistysmies Sulkain ja konttoripäällikkö Poliini kirjotti toisistaa tietämättä tälle Sireniukselle, et nyt tarvitaa tääl sekasorros ja suruntäyteises tilantees sielunhoitajaa ja lohuttajaa ja niinpä sit tehtaan yli-insinöör Hetpekki toivotti Sireniuksen tervetulleeks seuraavaan lauantain, ja juhannuksen aikoihin se sit tul. Ja paljo se kuuntelikii ihmisii ja niitten ongelmii, nii valkosten ku punastenkii ja autto ihmisii ja joutu itekkii usein kuulusteltavaks. Kunnes se sit parin vuuen päästä lähti perheinee Helsinkii. Halus kuulemma palvella muitakii teollisuuskeskuksii.

Ennen lähtöää se Sirenius puuhas kovast tät Kuusankosken seurakuntaa. Se järjest monii kokouksii ja neuvottelui Kymiyhtiön johon, emäseurakuntie eli Valkialan ja Iitin kans ja tuomiokapitulie ja valtiovallan kans. Ne ei ollu helppoi kokouksii, ku esim. Valkialal oli pieni pelko persiis, et jäisivät vähä niiku nuolemaa näppejää täs asias. Mut lopult sit perustettavan Kuusankosken seurakunnan ensimmäin kirkonkokous järjestettii 28.12.1918. Siin kokoukses valittii kirkkoneuvosto ja kirkkovaltuusto. Kirkkoisännäks valittii työnjohtaja V.F.Pulkka. Sit 1.5.1919 valtioneuvosto myöns luvan Kuusankosken seurakunnan väliaikasen toiminnan alottamiseks. Seuratalo hyväksyttii myös väliaikaseks kirkoks ja sit vihdoin elokuus alotti uus pappi Arvi Malmivaara, joka olikii tääl sit kymmenisen vuotta kirkkoherraan. Ja sithän niit kirkkoherroi on tääl ollu sen jälkee Laasoin, Hautaniemi, Orkamaa, Arppe, Laurema, Huttuin, Perälä ja nyt sit pääpaimeneen on tää Ylikankas.

No pitihän sit uuen seurakunnan saaha tietyst kirkko ja sen rakentamist alettii suunnitella het seurakunnan perustamise jälkee. Mut se on sit ihan oma tarinansa se. Siit miä voin kertoo teille joskus muulloin. Mut sen verran miä viel sanon, et kyl seurakunta on tehny paljo hyvää täs pitäjäs. Miä ja Nestor mentii sit aikanaa vihille uues pappilas ja kaik meijä kuus lasta kastettii ja ripitettii ja sit viimenää Nestor saatettii hauan lepoo. Ja pyhäkoulusha miä kävin piäneen ja meijän lapset tietyst sit myöhemmin myös. Kävin mie ompeluseuraskii muutaman kerran, mutkun minul on toi peukalo niin keskel kämment, nii ei siit sit tullu oikee mitää. Mut kyl mie niit virsii kovast tykkäsin veisata kuitenkii, se totuuvven henki on min lempivirs. Kiitoksii nyt vaa herrasväelle tosi paljo, et jaksoitte kuunnella min horinoit. Ja Jumalan siunaust vaa teille kaikill!

Satu J.kuusankosken kirkko krusifiksi_kuva al

kuusankosken srk 100 v.

Mainokset

Sanat

Olen kova puhumaan eli puhun paljon. Joskus suustani tulevat sanat ovat mukavia ja hyviä ja tuottavat jopa iloa kuulijoille. Mutta lähes yhtä usein suuni suoltaa sanoja, jotka saattavat tuottaa pahaa mieltä jollekin. Välillä se on ihan tahatonta ja välillä ainakin osin tietoista. Olen myös hyvin suorapuheinen eli sanon asiat niin kuin ne ovat. Lienee tyhmyyttä etten halua tai osaa tulkita asioita rivien välistä, joten en itsekään harrasta epäselviä ja kiemuroita korulauseita. Kuitenkaan en haluaisi loukata tai satuttaa ketään, en edes sanoilla.

Totuushan kuitenkin on, että kun puhuu vain vähän tai ei ollenkaan, sanookin paljon. Hyvässä ja pahassa.

Mököttäminen ja puhumattomuus ovat mielestäni pahimpia mahdollisia kidutusmenetelmiä. Epäselvyydet ja riidat täytyy pystyä puhumaan selviksi, vaikka tuntuisi kuinka vaikealta. Toisaalta hyvä hiljaisuus on ihan parasta. Tietoisuus siitä, että tuo toinen hyväksyy minut täysin vajavaisuuksineni, antaa luvan olla välillä ihan hiljaa, puhumatta.

Viittomakieli on puhetta ilman sanoja, se on käsien liikkeitä ja kasvojen ilmeitä. Kyseistä kieltä osaamattomana en tiedä, miten negatiiviset asiat ilmaistaan, pitkälti varmaan kasvojen ilmeillä ja viittomien nopeudella. Viittomakieli on kuitenkin kaunista katsella ja siihen varmaan täytyy keskittyä toisella tavalla kuin huolimattomasti heitettyyn puheeseen.

Somekieli on tämän ajan kieli, jossa yleensä käytetään säästeliäästi sanoja, mutta kuitenkin sanotaan paljon. Se tuottaa paljon hyvää, mutta myös todella paljon pahaa. On liian helppoa lytätä joku totaalisesti somessa jopa pelkillä sanojen lyhenteillä ja ehkä vielä nimettömänäkin. Toisaalta myös positiivisuutta jaetaan sen kautta ihanan paljon. Surullinen, mutta hyvin lohdullinen ja yhteisöllinen esimerkki on viime viikonlopulta. Lähes 80 000 seuraajaa suri joukolla somejulkkiskoira Kyöstin kuolemaa. Koiran omistaja on murre-kielisillä päivityksillään saanut ihmiset ihastumaan persoonalliseen koiraansa. Pelkillä koiran kuvilla, ilman sanoja se ei ehkä olisi tapahtunut.

Sanoista on paljon osuvia ja varmaankin kokemuksen sanelemia sananlaskuja ja sanontoja; sanomattakin selvää, sano mitä sanot, sanansa mittainen mies, sana sanasta, säästää sanoja, sanan säilä, sanoo painavan sanansa jne.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat aina asettaa sanansa oikein ja kertoa sanoilla upeita tarinoita. Koska itselläni ei mitä ilmeisimmin sitä taitoa ole, lainaan muiden osaamista ja vaikenen.

Maaria Leinonen:

”Sanat – ei hennon hauraat

kuin perhosensiipi

vanamonkukka

vaan vahvat lujat

kuin malmi kuin teräs

 

ei muuri vaan portti

vanha kotiveräjä

jonka puut

avaamisesta ja sulkemisesta

sileät kiiltävät

käteensopivat

 

ei kiitävä virta

nielevä väylä

vaan lautta

silta joka kantaa yli

ei hautakivi

vaan linnunlento

 

ei tuhoava tuli

vaan valo

lempeä lamppu

yövalvojan ikkunassa

nuotio

tuulisella rannalla

Ei salama vaan sateenkaari –

jotakin lujaa

joka kantaa

avointa

joka vie jonnekin

sanat kuin ystävän käsi

tienviitta

pitkospuut

 

ne sanat tahtoisin löytää

Sinua varten

Sinulle.”

Satu J.

 

 

Lapsenusko

Olen saanut aloittaa tämän syksyn ihanien 3-vuotiaiden päiväkerholaisten kanssa. Kerho-ohjelma suunniteltiin hyvissä ajoin keväällä ja vielä ennen kerhojen alkua mietittiin tarkasti pedagogisia tavoitteita, lapsen osallistamista, ilmiölähtöistä oppimista ynnä muuta sellaista. Mielestäni on oikeasti ihan huippua, että seurakuntakin on ottanut varhaiskasvatussuunnitelman omakseen, käyttöön ja sen sisältöä tutkitaan hyvinkin tarkasti. Käytännön toiminta, etenkään lasten kanssa, ei kuitenkaan aina mene ihan suunnitelmien mukaan… Mutta olimme siis valmiina näyttämään, että seurakunnan varhaiskasvatus on laadukasta ja tavoitteellista toimintaa! Antaa tulla vaan, lapset sisään!

Ensimmäinen kerhokerta meni oikeasti aika hyvin, vain yksi lapsi itki. Tosin paikoillaan pysyi (silloin kun muutaman minuutin olisi pitänyt pysyä paikoillaan) myös varmaan vain yksi lapsi, muut mennä viuhtoivat kuka minnekin, kuten sohvalle pomppimaan. Kuitenkin ehdimme vähitellen tutustua toisiimme ja kerhopaikkaan. Vessassa oli kiva pieni pönttö; toisia pissitti koko ajan ja toisia ei sitten ollenkaan ja niinpä sitten vaihdettiin kuivia pöksyjä välillä. Siinä eteisessä pöksyjä vaihtaessamme se pieni vilkas lapsonen, joka ei ollut pysynyt yhtään paikoillaan eikä näyttänyt kuuntelevan mitään, kysyi innoissaan; onko se taivaan Isä vielä täällä? Vaikka tuolloin ei kyllä oltu mitään taivaan Isästä puhuttu, oli kiinnostava asia jäänyt jostain mieleen ja hän oli ainakin joskus kuunnellut.

Jumalan kämmenellä –laulu on aina vaan erittäin hyvä ja käyttökelpoinen, joten sitä mekin aloimme harjoittelemaan. Ensimmäiset kerrat lapset lähinnä katselivat, eivät osallistuneet edes leikkiin, laulusta puhumattakaan. Mutta joidenkin kerhokertojen jälkeen alkoi tapahtua ja se on aina yhtä sykähdyttävän ihana hetki. Pienet kädet nousivat tekemään lintuja ja suojaa ja lauluakin tuli ainakin sen Jumalan kämmenellä –kohdan verran. Mielestäni tämä vanha lasten virsi kuvaa juuri oikein sen uskon, jota itsekin haluan tunnustaa ja elää: kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on, Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.

Nooa –kertomuksen yhteydessä rakensimme tietenkin yhdessä palikoista arkin ja siihen arkkiin mahtui kaikki! Mukaan mahtuivat kaikki kerholaiset ja kaikki muovieläimet ankoista dinosauruksiin ja lehmistä lohikäärmeisiin. Taisi sinne joku smurffikin tulla mukaan. Siinä kohtaa ei kyseenalaistettu kenenkään olemassaoloa tai soveliaisuutta arkkiin. Ei kyseenalaistettu raamatuntulkinnan tai uskon oikeellisuutta. Uskottiin vaan, että kaikki mahtuu ja pääsee mukaan!

Jotkut sosiaalisen median keskustelut muun muassa kirkon työntekijöiden ryhmissä ovat viime aikoina saaneet myös julmia sävyjä. Tämä on ilmennyt esimerkiksi erilaisten mielipiteiden ja ajatusten ivallisena vähättelynä ja vääristelynä. Vastaavaa ”väärin uskomisen” tai väärin tekemisen arvostelua on tietysti ollut iät ja ajat, jo Raamatun kirjoittamisen aikoina, mutta jotenkin se on minusta alkanut tuntua aina vain ahdistavammalta. Senkin vuoksi vilpittömän lapsen uskon seuraaminen ja mukana eläminen on ihan valtavan upeaa ja vapauttavaa. Uskotaan vaan!

Satu J.

20180411_141348

Takaisin ylös