Sulje

Kuolleiden sytyttäjä

Tykkään kuolleiden kynttilöiden sytyttelystä. Tiedätkö sellaisten kynttilöiden, jotka ovat kerran syttyneet, mutta sitten tuulen tai tuiskun vuoksi sammuneet ja menettäneet liekkinsä. Siellä ne hautuumaalla värjöttävät pimein valoin. Seisovat tuikkivien vieressä kuin häpeillen. Keräävät kaiken maailman pisaroita ja räntärättejä sisuksiinsa – ja uskovat koko elämän olleen siinä. Lyhyt mutta kaunis elo, ja tässä sitä ollaan.

Kierrän innoissani juuri näitä kavereita etsimässä. Jouluna. Kaiken hyörinän tauottua. Paras paikka on pimeä hautausmaa, jossa ainoana valon lähteenä toimivat kynttilät. Siellä kuolleet kynttilät täytyy todella etsiä. Niiden luo täytyy mennä, sydämen tila tarkistaa ja steariinin määrä tutkia. Jos elon mahdollisuus on olemassa, ei kun hommiin.

Mukaan tarvitaan kynttilän pätkä. Sellainen, joka yltää tarpeeksi pitkälle. Ja tulitikut tai sytytin. Jos jakaa näitä tarpeita koko perhekunnalle, ilo korostuu. Seikkailu hautausmaan poluilla alkaa. Palkkiona on hyvä mieli. Kynttilät pelastuvat. Ja joulumieli myös.

Tuntuukohan Jumalasta tältä? Luulen, että juu-u. Kuolleiden sydämien sytyttäjä oikein tiivistää tahtiaan joulun aikaan. Saa elon aikaan. Osoittaa valtavaa hyvyyttään.

Sytytä Jumala meidät kaikki tänä jouluna! Luo oikein roihu. Sellainen ulkotulien ulkotuli. Poista sisusten rähmä ja ulkopinnan kuona. Tee meistä sisäisesti ja ulkoisesti tuikkivia. Eläviä. Että joulu olisi luonamme joka päivä.

Tuija Nuutinen

 

Mainokset

Kalavesi-ihme

Tulimme allergisiksi kissoillemme. Voi tylsyys ja kurjuus. Kyllä sitä surtiin ja kai surraan vieläkin. Että pitikin joutua luopumaan kissoista. Onneksi sosiaalisen median ihmeellinen maailma auttoi. Kissoille löytyi uusi koti Hämeenlinnasta serkkujen luota. Ja vaihdossa saimme kaloja. Oikein ison akvaarion kaikkine härpäkkeineen. Sitä sitten innolla olohuoneeseemme asentelimme. Joku keksi kaikille kaloille nimetkin. Tulivat tutuiksi ja lisäsivät perheemme ruokakuntaa oikein runsaalla kädellä.

Muutama kuukausi pärjäiltiin kivasti. Sitten alkoi tapahtua. Vesi muuttui tylsästi. Pohjalle kertyi tummanvihreä leväkerros ja muutenkin kirkkaus muuttui sameudeksi. Akvaariotamme oli kohdannut kaksi sairautta – sinilevä ja vihersamennus. Sinilevä lähti lääkkeellä, mutta samennus osoittautui melkoisen hankalaksi tapaukseksi.

Vihersamennuksen vuoksi akvaario kuorrutettiin peitteillä valottomaksi, jotta kasvusto auringon valoa saamattomana kuivuisi kokoon. Vaan eipä hävinnyt ensimmäisen peittelykierroksen eikä edes toisen hieman pidemmän ja runsaspeittoisemman pimeyden jälkeen. Ei hävinnyt. Uudestaan vaan alkoi pukata löllöä veteen. Lopullinen tilanne oli niin paha, että vihreän mönjäveden seasta ei enää erottanut kaloja.

Siis mieti. Ei ollut kovin hieno olohuoneen koristus. Rentoutuminen kaloja katsellen muuttui pinkeäksi ahdistukseksi – edes kaloja ei osata hoitaa.

Tätä ahdistusta jatkui ja jatkui. Ei tuntunut mielekkäältä tehdä mitään, kun ainoa vaihtoehto tuntui olevan koko akvaarion hävittäminen. Sydän ei hennonnut ryhtyä kuolopuuhiin, ja niinpä kalaparat uiskentelivat liejussaan viikkotolkulla.

Pienesti mielessä kävi rukous – Jumala auta, tästä ei selvitä ilman sinua. Siis mitään rukouskokousta ei järjestetty, akvaariota ei siunattu käsiä levitellen, mitään pyhittävää ei pirskoteltu. Vain pieni huokaus – ja ehkä toinen samanmoinen päälle.

Yhtenä aamuna oli tapahtunut ihme. Tätä ei voi käsittää. Ei kerta kaikkiaan. Illalla kalavesi oli ollut aivan samea. Täysin tukossa. Jos meni oikein lähelle, saattoi vilaukselta nähdä jonkun kalasen. Ja ainoastaan siitä, että veden pinnalla ei kellunut kalojen vatsoja, saattoi päätellä eläinten vielä elävän.

Aamulla vesi oli aivan kirkas. Täysin puhdas. Vailla mitään sameutta.

Lapsi huomasi ihmeen ensin. Piirissä akvaarion ympärillä sitä hämmästelimme ja olemme edelleen ymmällä. Taitaa olla niin, että veden viiniksi muuttaja pystyy myös löllöveden kirkkaaksi saattamiseen. Huipputyyppi!

Tuija Nuutinen

kalavesiään edelleen hymyillen katsova ja pikkuruisen rukouksen puhdistavaan mahtiin uskova pappi

Meiksi

Länsimaista ajattelua ja toimintaa on sadan vuoden ajan vähitellen ja enenevässä määrin leimannut yksilöllisyys. Yksilön oikeudet, yksilön oman elämän suunta, yksilön tarpeet ja toiveet elämänsä suhteen ovat vallanneet alaa.

Nyt olen huomaavinani suuren muutoksen tunnelmia. Viimeisimmät niistä ovat tämän päivän sanomalehdistä. Kouvolan Sanomissa KooKoo kertoi, kuinka he haluavat muodostaa yhteisöä. Asiaa hoitamaan on palkattu työntekijä, jonka tehtävänä on liittää pelaajia kouvolalaiseen yhteisöön ja kouvolalaisia ihmisiä vastavuoroisesti jääkiekkotunnelmiin. Haave on nostaa pelien yhteisöä jopa 2000 henkeen. Helsingin Sanomat puolestaan kertoi uudenlaisista avoimista työtiloista, joihin yksinään työskentelevät voivat tulla tekemään työtään. Ei siis tarvitse olla yksin, vaan ympärillä on helposti muita ihmisiä ruokailun ja vapaa-ajan hetkiin. Yhteiset sauna- ja pelihetket rakentavat yksilöistä yhteisöä.

Näetkö kuinka hurraan tätä näpytellessäni? Olen aivan innoissani! Näyttää siltä, että ihminen todella kaipaa toisia ihmisiä vierelleen – ei vain sähköisten laitteiden päähän tai omia tavoitteita palvelemaan.

Seurakunta on kautta aikain ollut ihmisten yhteisö. Kokoonpano, jossa on sisäkkäin ja limittäin pienempiä yhteisöjä ja jotka kaikki kuuluvat yhteen ja isoon Jumalan lasten porukkaan. Pikkuiset läheisten ihmisten raamattupiirit ovat merkittäviä. Niissä pääsee jakamaan elämää syvästi ja kokemaan tunneyhteyttä muihin kristittyihin. Isolla joukolla on hienoa kokoontua yhteen ilakoimaan Jumalan edessä. Tätä kaikkea on siis jo olemassa – näin vahvasti ajattelen.

Silti kaipaan lisää. Ja minusta tuntuu, että ihmiset kaipaavat lisää. Monille paikkakunnille on syntynyt pieniä verkostoja ja seurakuntia, joissa ihmiset nimenomaan pääsevät kokemaan perheyhteyttä ja kasvamaan uskossaan. Olen aivan varma, että mitään uutta ei sinänsä tarvitse perustaa. Meillä (kirkossa) on jo olemassa huumaavat tilat yhteisön käyttöön. Meillä (seurakunnissa) on valtavasti ihmisiä, jotka haluavat elää Jeesuksen jalanjäljissä. Siis miten saisi nämä ihmiset yhdessä tekemään tiiviimpää yhteisöä, kuin mihin ehkä on perusseurakunnissa totuttu.

Joitain suuntimia eteenpäinmenoksi on jo tehty. Olemassa olevia pienpiirejä, jumiksia ja Sunnuntai Specialeja toivottavasti saadaan entistä yhteisöllisemmiksi. Ja ehkä näiden rinnalle syntyy jotain uutta – ainakin se kokemus, että olen osa tätä taivaan tietä kulkevaa porukkaa.

Fakta on kuitenkin, että työntekijät eivät yksin haaveilemalla tee yhteisöjä – ei KooKoossa eikä seurakunnassa. Tarvitaan ihmisiä, joilla on sama tarve. Tule kertomaan, jos sulla on se… Aletaan rukoilla ja tehdä työtä sen eteen yhdessä… Vaikka Sunnuntai Specialissa elokuun lopulla… Tai aikuisten leirillä marraskuun alussa… Tai… Muodostutaan meiksi vahvemmin, koska niin meille on opetettu – viinipuu, yksi ruumis, jne…

Oikein odotan, että ollaan seurakuntana kertomassa yhteisöstämme, johon kuuluu yli 10 000 jäsentä! (kuinkahan monta nollaa tuohon oikeasti pitäisi laittaa;)

Tuija-pappi

 

 

Pysähdyksissä

Tulimme pysäytetyksi. Vuorokauden ajan elimme epätietoisuudessa. Vain vuorokauden. Älyttömän lyhyen ajan jouduimme katsomaan vakavaa sairautta silmiin. Jos se on nyt läsnä, mitä kaikkea siitä seuraa. Ja paljon seurasi.

Siksi sinä sairauden keskellä oikeasti elävä olet erityisellä tavalla mielessäni. Olet rukouksissani.

Eikä sillä oikeasti taida olla mitään merkitystä, että olet minun mielessäni. Mutta sillä on, että olet Jumalan mielessä aivan kerta kaikkiaan, täydellisesti, koko ajan.

En pysty tajuamaan, miten Jumalaan uskomaton ihminen jaksaa sairauden tai kuoleman paineen alla. Multa ei lähtisi. En millään kestäisi ilman toivoa, että kaikki ei ole tässä. Että tulossa on jotain paljon suurempaa ja ihmeellisempää. Että rakkaat ovat mukana tuossa karkelossa. Että tämä elämä ei ole ollut turhaa.

Kerkesin nimittäin jo miettiä talon ja tavaroiden myynnin. Pohdin, miten järjestän asumiseni ja lasteni tilanteen. Taisin ehtiä jo miettiä hautajaisetkin.

Siis todella. Kyllä mieli on ehtiväinen, kun keho sykertyy sohvan nurkkaan.

Pysäytyksen jälkeen katson puolisoani joka hetki uudella tavalla. Kiitos, että olet oikeasti siinä! Kiitos sinusta! Kiitos juhannuksesta, jonka saan viettää kanssasi! Istutaan oikein rauhassa ja kuulostellaan kesäiltaa. Ei haittaa, vaikka se lotisisi tai inisisi. Siinähän ääntelee haluamallaan tavalla. Merkitystä juuri nyt on sillä, että me olemme sen kaiken keskellä.

Tuija

 

Takaisin ylös