Sulje

Hilta ja seurakunta

Kuusankosken seurakunnan 100 –vuotisjuhlavuoden kunniaksi eräs paikkakuntalainen henkilö haluaa kertoa omalla tavallaan Kuusankosken seurakunnan syntyajoista. Hilta on fiktiivinen, asiat ja tapahtumat faktaa.

Oikein hyvää päivää nyt vaa kirkon väell. Miä on Vileenin Hilta, Vileenskä, omaasukuaa Niämiin. Miä aattelin vähän tarinoia teille min elämäst ja tän seurakunnan synnyst, jos herrasväkee vaa kiinnostaa. Tosin älkäi ottako kauhian tosissaa näit min juttui, kun tot ikääkii alkaa jo olee, nii muisti voi tehä tepposii välil.

Miä synnyin vuonna 1910 tääl Kuusaal, tarkemmin sanottuun Kymintehtaal. Kinnaslinjal myö silloin asuttii. Meijän isä ol tehaksel etumieheen ja meil ol sellain hellahuone siin Karin tullin lähel olevas kasarmis. Tääl Kuusaal ol hyvä asuu, kun tehas pit huolen omistaa. Ol tehtaan lääkärit ja kaupat ja seimet ja pesula ja sauna siin ihan meijän vieres. Litviikkilaanilt myö käytii ostamas kaikenlaista hyvää, mitä maalaiset sinne toi myyntii. Yhtiöhän toi välil myös silakkaa rannikolt, ku ei sit muuten tääl saannu. Min lapsuus ol oikee hyvää aikaa. Naapuris ol paljo lapsii ja niin myö leikittii päivät pitkät yhes, mitä nyt kotitöilt jouettii ja päästii. Mut sit tul se kunnallislakko tammikuus 1918 ja kaikenlaisii ikävii asioit tapahtu täälkii. Miehii vietii paljo tonne Töörinkankaalle ja sinne ne jäi. Mut en miä nyt enempää tällässii kurjii asioit puhu.

Miä haluu kertoo teille tän paikkakunnan ensimmäisest papist. Piäneenhän miä kävin kirkonmenois siin Kymitehtaan koulul, mis Valkialan papit kävivät pitämäs saarnoi ja samal vihki ja kasto tarvittaes. Välil kesäl myö mentii lautal joen yli ja päästii tos Mäenpääl olevas koivikos piettävii kirkonmenoihin mukaa. Sithän sit paikkaa alettiikii nimittää kirkkopuistoks, vaikkei siin mitää kirkkoo viel sillo ollu.

Nii, se ensimmäin pappi, sehän oli Sireniuksen Siikriitti. Se ol semmoin oikee työväenpappi, nii tääl sanottii. Se ol ihan kauhistunnu jossain tilaisuudes, mis kansakoulutarkastaja Reini Roine ol sanonu, että Kymintehtaal puolet kansakoululapsist ei oo koskaa kuullu kirkonkellojen ääntä. Tosin tää tarkastaja ol tarkottanu, että kuuloaisti on tärkee, mut Sirenius ymmärs toisin. Ja niinpä se sit tul Teollisuusseutujen Evankelioimisseuran edustajaan pitämää uskonnollisii luentoi tänne Kuusaalle, seuratalolle. Ja siel ol sit valtavan paljo aina ihmisii, toista tuhattakii saatto olla. No sit sota ja muut kauhiat asiat toi ihmisille hätää ja niinpä kaksi miestä, ammattiyhistysmies Sulkain ja konttoripäällikkö Poliini kirjotti toisistaa tietämättä tälle Sireniukselle, et nyt tarvitaa tääl sekasorros ja suruntäyteises tilantees sielunhoitajaa ja lohuttajaa ja niinpä sit tehtaan yli-insinöör Hetpekki toivotti Sireniuksen tervetulleeks seuraavaan lauantain, ja juhannuksen aikoihin se sit tul. Ja paljo se kuuntelikii ihmisii ja niitten ongelmii, nii valkosten ku punastenkii ja autto ihmisii ja joutu itekkii usein kuulusteltavaks. Kunnes se sit parin vuuen päästä lähti perheinee Helsinkii. Halus kuulemma palvella muitakii teollisuuskeskuksii.

Ennen lähtöää se Sirenius puuhas kovast tät Kuusankosken seurakuntaa. Se järjest monii kokouksii ja neuvottelui Kymiyhtiön johon, emäseurakuntie eli Valkialan ja Iitin kans ja tuomiokapitulie ja valtiovallan kans. Ne ei ollu helppoi kokouksii, ku esim. Valkialal oli pieni pelko persiis, et jäisivät vähä niiku nuolemaa näppejää täs asias. Mut lopult sit perustettavan Kuusankosken seurakunnan ensimmäin kirkonkokous järjestettii 28.12.1918. Siin kokoukses valittii kirkkoneuvosto ja kirkkovaltuusto. Kirkkoisännäks valittii työnjohtaja V.F.Pulkka. Sit 1.5.1919 valtioneuvosto myöns luvan Kuusankosken seurakunnan väliaikasen toiminnan alottamiseks. Seuratalo hyväksyttii myös väliaikaseks kirkoks ja sit vihdoin elokuus alotti uus pappi Arvi Malmivaara, joka olikii tääl sit kymmenisen vuotta kirkkoherraan. Ja sithän niit kirkkoherroi on tääl ollu sen jälkee Laasoin, Hautaniemi, Orkamaa, Arppe, Laurema, Huttuin, Perälä ja nyt sit pääpaimeneen on tää Ylikankas.

No pitihän sit uuen seurakunnan saaha tietyst kirkko ja sen rakentamist alettii suunnitella het seurakunnan perustamise jälkee. Mut se on sit ihan oma tarinansa se. Siit miä voin kertoo teille joskus muulloin. Mut sen verran miä viel sanon, et kyl seurakunta on tehny paljo hyvää täs pitäjäs. Miä ja Nestor mentii sit aikanaa vihille uues pappilas ja kaik meijä kuus lasta kastettii ja ripitettii ja sit viimenää Nestor saatettii hauan lepoo. Ja pyhäkoulusha miä kävin piäneen ja meijän lapset tietyst sit myöhemmin myös. Kävin mie ompeluseuraskii muutaman kerran, mutkun minul on toi peukalo niin keskel kämment, nii ei siit sit tullu oikee mitää. Mut kyl mie niit virsii kovast tykkäsin veisata kuitenkii, se totuuvven henki on min lempivirs. Kiitoksii nyt vaa herrasväelle tosi paljo, et jaksoitte kuunnella min horinoit. Ja Jumalan siunaust vaa teille kaikill!

Satu J.kuusankosken kirkko krusifiksi_kuva al

kuusankosken srk 100 v.

Mainokset

Arjen parhautta?

Saamme viettää joulun aikaa ja silloin voisi ajatella että ei ajatuksiin arki liity mitenkään. Arjen parhautta olen kuitenkin pohdiskellut. Sitä kuinka iso juttu on se, että arjessa asiat ovat kohdillaan. Perhe pöydän ympärillä ei juhla- aterialla vaan ihan tavallisen arkiruokaan äärellä yhdessä. Yhdessä eletyt, jaetut ja koetut elämän ilot ja murheet siinä saman pöydän äärellä. Jaettu elämä – arjen parhautta!

Arjen auringot piristävät harmaita päiviä. Viesti ystävältä, puhelu jollekulle tärkeälle ihmiselle, hymy ja halaus, kuppiteetä…. lumilyhdyn rakennus talvisena iltana. Arjen aurinko lataa väsyneen akkuja ja antaa virtaa. Arjen aurinko lataus – arjen parhautta!

Arjen peruskallio – Psalmin sanat:” Herra olet linnani ja turvapaikkani, sinuun minä turvaan….. Hän levittää siipensä yllesi ja ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on muuri ja kilpi.” Täällä pohjoisessa vakaan peruskallion mailla, voisi psalmin sanan kääntää ” Herra olet peruskallioni, joka ei järky” Arjessa on pieniä ja suuria maanjäristyksiä ja aamuisia pyörremyrskyjä sekä murrosiän tuomia trombeja, mutta niiden keskellä on mahtava ajatus, Herra meidän Jumalamme on peruskallio, joka kestää arjen myllerrykset.  Kestävä perustus – arjen parhautta!

Arjen parhautta vuoden viimeisiin päiviin!

Siunauksen säteistä alkavaan vuoteen 2019!

Johanna

33D734E2-DA9C-4A5E-ADB7-AE87EB002FDB

Vallankumouksesta vallanlumoukseen

Ihmiskunnan historiassa vallankumoukset on tuiki tavallinen ilmiö. Jo kulttuurisen kehityksen alkuhämärässä niin sanottu neoliittinen vallankumous oli mullistava uusine tuotanto- ja elinkeino menetelmineen. Myöhemmin tutuksi ovat tulleet muun muassa Ranskan suuri vallankumous v 1789, joka aloitti historian uusimman ajan, Venäjän vallankumoukset v 1917 ja esim Chilen vallankumous 1973, jonka laineet ulottuivat aina Pohjolaan saakka vasemmistolaisen nuorisoliikkeen elämöinnin ansiosta. Vallankumoukset eivät aina ole olleet verisiä, vaan esimerkiksi DDR:n ja Neuvostoliiton romahtamisesta alkanut sosialismin alasajo itäisessä Euroopassa ei vaatinut montaakaan uhria. Vallankumouksen voi siksi mieltää myös siirtymäksi.

Vallankumous on siis yhteiskunnallinen ilmiö, jossa muuttuu tai muuntuu vallitseva poliittinen, hallinnollinen tai aatteellinen tapa toiseksi. Elämme tällä hetkellä kovin mielenkiintoisia aikoja vallankumousten suhteen. Jo pitkään on tiedetty, että niin sanottu ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ja siihen liittyvä debatti ovat omanlaisensa vallankumous. Aiemmin kovin ehtymättömältä vaikuttaneet luonnonvarat ovatkin rajallisia ja ihmisen rooli globaalin ilmaston muuttujana on varsin yksiselitteisesti todistettu. Mielenkiintoista onkin, että joissakin niin sanotuiksi kovin raamatullisiksi yhteisöiksi luonnehdittavissa piireissä varsin häpeämättömästi kiistetään ihmisen rooli ilmaston muutoksessa ja ei paheksuta esimerkiksi sademetsien hakkuita. Olen siksi viime aikoina varsin ahdistuneena lukenut esimerkiksi yhteiskristillisen Patmos ry:n blogikirjoituksia, joissa muun muassa presidentti Donald Trumpin ilmastopolitiikkaa kannatetaan paikoin varsin varauksetta. Luulen, että tämä presidentti Trumpin näkemysten kannattaminen joissain tiukan linjan kristillisissä yhteisöissä liittyy hänen Israel politiikkaansa, maahanmuutto kyynisyyteen ja taloudelliseen protektionismiin. Mutta. Täytyy myös todeta, että Donald Trumpin tulo presidentiksi on lisännyt kansalaisten mielenkiintoa yhteiskunnallisista kysymyksistä ja oikeasti ravistellut ihan aiheesta vallan kamarien ummehtuneita käytänteitä ja tapoja. Enää ei tehdä ja toimita, kuten aiemmin on tehty ja toimittu, eli yritetty kumartaa vähän joka suuntaan, kuten aiemmin usein oli tapana. Vallankumous se on pienikin muutos, jos se herättää ihmisiä, vaikkakin valitettava kahtiajako ”meihin ja heihin” uhkaavasti lisääntyykin.

Olemme matkalla kohti yhden suurimman vallankumouksen muistojuhlaa eli joulua. Joulun viettoonkin liittyy nykyään satunnaisia äärimmilleen vietyjä tapoja, kuten joissain kovin hurskaissa piireissä alkanut liikehdintä välttää joulua, koska se on liian yhteiskristillinen, sitä ei mainita juhlana Raamatussa ja germaanikielten yule sana viittaa alun perin pakanallisiin menoihin. Toivoa sopii, että tällainen ”vallankumous” ei liiemmin lisäänny, koska minusta siihen kätkeytyy aimo annos tekopyhyyttä ja Jumalalle kelpaamisyrityksiä. Kristillisen joulun vallankumouksellisuus on sen vastakohtaisuudessa ja yllätyksellisyydessä. Jumalan pojan syntymä alemman keskiluokan perheeseen ei sinällään ole vallankumouksellista. Todellinen ”pommi” onkin joulun ytimessä, eli ansiottomuudessa ja ilon vallankumouksessa. Enkelten riemussa ”Teille on tänä päivänä syntynyt vapahtaja!”, tiivistyy todellinen maailmanmullistus. Jumala ihmisen muodossa. Vallankumouksesta tulkoon meillekin vallanlumous, jossa hurmaannumme ja lumoudumme jumalallisen vallan laskeutumisesta pimeään maailmaan. Ilmastonmuutosahdistuskin tuntuu myös pienemmältä, kun kuljemme kohti sydänten vallankumousta; lähimmäisestä ja luomakunnasta aidosti välittävää mielenmuutosta.

Risto Pesonen

lehtori

Tämä päivä on tärkeä

Sippolan kirkko 1

On jouluaamu. Kello on neljä. Nousen ylös ja ajattelen, että kohta lähden. Sytytän kuusen kynttilät, katan pöydän valmiiksi joulukahvia varten, joka juodaan sitten – kohta.

Jouluyönä ei pyryttänyt, autotallille pääsee hyvin.

Ajelen rauhallisesti jouluaamun sinisessä hämärässä. On hiljaista. Yhtään kulkijaa ei näy. Isolla tielläkään ei tule ketään vastaan. Aamu, oikeastaan yö, on varmasti pimeä, mutta minun maailmani on loistavan kirkas, se hengittää rauhallisesti eikä mikään, mikään tässä maailmassa ole ollut niin täynnä kiitosta kuin tämä hetki. Oikeastaan rauha ja kiitollisuus ovat laskeutuneet jo viikko sitten pieneen elämääni, mutta tähän hetkeen se tiivistyy. Miten vahvaksi tunnenkaan itseni. Tämän jälkeen ei mikään voisi minua järkyttää. Niin tunnen, vaikka se ei totta olisikaan.

Kello on vähän vaille puoli kuusi, kun ajan keskussairaalan ison oven eteen. Sovittu aika on kello kuudelta. Mutta en ehdi katsella sairaalan eteisaulan kirkkaita valoja kuin kolme minuuttia, kun hissin ovi kolahtaa ja sieltä astuu minulle rakkain ja tärkein ihminen tässä maailmassa. Miten hyvin me tunnemmekaan toisemme.

Totta kai tiesin, että viimeistään puoli kuudelta olet täällä. Niin tietysti.

On itsestään selvää, että olemme tässä menossa kotiin. Ja kuitenkin kumpikin meistä tietää, ettei se ole ollenkaan itsestään selvää. Me saimme jatkoaikaa, ja koko avaruus tuntuu laulavan siitä kiitosta.

Kotikirkon kohdalla pysähdymme. Kirkko on juhlavalaistu, puiden huurteiset oksat loistavat himmeinä.

On jouluaamu. Jumalan suuri ja armahtava rakkaus koskettaa pieniä ihmisiä.

Kirkon tornissa kellot alkavat soida. Tänä jouluna ne soivat suoraan sisimpäämme ja niiden kaiku jää sinne. Tämän joulun kellot viestittävät, että tämä ajallinen elämä on annettu meille lahjana, ei tuhlattavaksi, vaan elettäväksi Jeesuksen, meidän kalliin Vapahtajamme askelissa.

Kun tulemme kotipihalle, joka sekin on juhlavalaistu tätä hetkeä varten, emme tarvitse sanoja. Ne olisivat liian pieniä ja mitättömiä tähän hetkeen.

Tämä jouluaamu, joka ei koskaan unohdu mielestäni, on vuodelta 1989. Miehelleni oli Helsingin Diakonissalaitoksella tehty sydämen ohitusleikkaus ja hän oli jatkohoidossa Kotkan sairaalassa. Hän oli vain 48-vuotias. Hän pääsi joululomalle kotiin, joulun jälkeen hoidot vielä jatkuivat.

Me saimme kymmenen vuotta jatkoaikaa. Sinä aikana me opimme sen, että vain tämä kuluva päivä on tärkeä, ei eilinen, ei huominen. Viesti oli selvä: Teillä on vielä päivä, välittäkää, rakastakaa läheisiänne, olkaa heille läsnä. Älkää tuhlatko elämäänne, viekää hyvä sanoma perille, seuratkaa Vapahtajamme esimerkkiä . Elämässämme oli rauha ja ilo.

Opimme senkin, että kaikki mitä on ollut, on olemassa aina, niin kuin kaikki tulevakin on salatulla tavalla läsnä jo nyt.

Kristus on valmistanut meille tien elämään ja siksi kerran usko muuttuu näkemiseksi, ja me tapaamme toisemme suuressa Isän kodissa. Ellei sitten käy niin, että hän on vastassa taivaan laiturilla, niin kuin lupasi.

Eila K.

 

LAHJOJEN AIKA

lahjapaketit

Nyt on lahjojen aika. Enkä tarkoita joululahjoja.

Olin eilen katsomassa ja kuuntelemassa Charlie Chaplin iltaa Kuusankoski-talolla. Kaksi Chaplinin mykkäfilmiä Kymi sinfoniettan soittaessa elokuviin tehtyä musiikkia. Upea elämys! Hänen filmeissään yhdistyy huumori ja syvä lämpö elämän laitamille joutuneita kohtaan. Chaplin oli monilahjakas nero, joka lähti ulkoisesti olemattomista olosuhteista. Hänen tarinansa olisi voinut edetä hyvin monella tavalla, niin karu oli se ponnistuslauta, jolta hän lähti. Köyhä koti, vakavista mielenterveysongelmista kärsivä äiti, joka oli pitkiä jaksoja sairaalassa, ilman isää kasvavat kaksi veljestä. Ja silti hän pääsi tekemään sellaista, mitä me vuosikymmenien jälkeenkin voimme ihastella ja tulla kosketetuksi. Hänen teoksissaan on jokin sellainen ”armon kosketus”, joka nousi varmasti hänen omista karuista kokemuksistaan. Chaplinin filmit kertovat selviämisen toivosta ja huumorin merkityksestä.

Ohjelmalehtisestä luin uuden tiedon: Chaplin ei osannut nuotteja. Silti hän sävelsi upeaa musiikkia elokuviinsa. Vaistolla ja korvakuulolla. Hän hyräili melodioita ja muut nuotinsivat niitä. Suvulla on kuulemma tallella paljon näitä Chaplinin hyräilemiä melodiapätkiä. Tuo tieto kosketti minua. Voidakseen toteuttaa jotakin itselle annettua lahjaa ei tarvitse olla ammattilainen tai koulutettu, osaava sillä tavalla kuin me ajattelemme, että pitäisi olla. Meillä kaikilla on jokin lahja, lahjakkuus. Usein ajattelemme, että lahjakkuuksia ovat vaikka taiteellisuus tai matemaattisuus, mutta niitä on paljon muitakin. Olen sanonut eräälle ystävälleni, että hänellä on mielestäni ihmisten koolle kutsumisen lahja. Hän rakastaa järjestää juhlia ja tapaamisia. Hän kokoaa ihmiset tapaamaan toisiaan. Toinen voi olla armoitettu käsittämään laajoja kokonaisuuksia, toinen keksii heti, mikä jonkin laitteen ongelma tai vika voisi olla. Olemme sokeita monelle sellaiselle lahjalle, joka on totta. Sekä itsessä että muissa. Ehkä erityisesti omille lahjoille, koska luulemme, että sen pitäisi olla jotakin erityisen hienoa tai taitavaa.

Ehkä oman lahjan voi tunnistaa siitä, että se on jotakin, joka sytyttää oman innon ja mielenkiinnon. Siinä on jotakin luontevan ja oman oloisen tuntuista. Se vahvistaa sitä, kuka minä olen. Se tuottaa minulle iloa, vaivannäöstä huolimatta. Siinä koen olevani aidoimmillani. Ei tarvitse takertua siihen, löytyykö se siitä ”lahjakkuusienlistasta”, jota omassa päässä on. Voi yllättyä: ”Voisiko tämä todella olla minun lahjani? ” Oman armosta saadun lahjan löytäminen tuo suurta iloa, itsensä löytämisen ja tarkoituksen tunnetta, kiitollisuutta elämää ja Taivaallista Isää kohtaan. Meidän tehtävämme on ottaa lahjat käyttöön ja antaa muiden tulla siunatuksi niiden kautta. Niin se on tarkoitettu.

Nyt on lahjojen aika. Löydä ja avaa.

Oma lahjanjakoni tässä: Äskettäin tekemäni laulun sanat. Ehkä ne voivat tuoda juuri sen minkä tänään joku tarvitsee.

 

Sinä olet lepo, Sinä olet

Tulevaisuus, jossa toivo virtaa

Sinä olet lepo, Sinä olet

luottamuksen syli

 

Minä olen ihme, minä olen

rakkauden kohde vailla vertaa

Minä olen ihme, minä olen

arkki salaisuuden

 

Sinä olet leikki, Sinä olet

piiri, jossa käsi tarttuu käteen

Sinä olet leikki, Sinä olet

vapauden ilo

 

Minä olen pieni, minä olen

kasvot, jotka käännät toisen puoleen

Minä olen pieni, minä olen

tarinasi maailmalle

 

Sinä olet kaikki, Sinä olet

alkulähde, päätepiste

Sinä olet kaikki, Sinä olet

tarkoituksen koti

 

Mia R

 

 

 

Sanat

Olen kova puhumaan eli puhun paljon. Joskus suustani tulevat sanat ovat mukavia ja hyviä ja tuottavat jopa iloa kuulijoille. Mutta lähes yhtä usein suuni suoltaa sanoja, jotka saattavat tuottaa pahaa mieltä jollekin. Välillä se on ihan tahatonta ja välillä ainakin osin tietoista. Olen myös hyvin suorapuheinen eli sanon asiat niin kuin ne ovat. Lienee tyhmyyttä etten halua tai osaa tulkita asioita rivien välistä, joten en itsekään harrasta epäselviä ja kiemuroita korulauseita. Kuitenkaan en haluaisi loukata tai satuttaa ketään, en edes sanoilla.

Totuushan kuitenkin on, että kun puhuu vain vähän tai ei ollenkaan, sanookin paljon. Hyvässä ja pahassa.

Mököttäminen ja puhumattomuus ovat mielestäni pahimpia mahdollisia kidutusmenetelmiä. Epäselvyydet ja riidat täytyy pystyä puhumaan selviksi, vaikka tuntuisi kuinka vaikealta. Toisaalta hyvä hiljaisuus on ihan parasta. Tietoisuus siitä, että tuo toinen hyväksyy minut täysin vajavaisuuksineni, antaa luvan olla välillä ihan hiljaa, puhumatta.

Viittomakieli on puhetta ilman sanoja, se on käsien liikkeitä ja kasvojen ilmeitä. Kyseistä kieltä osaamattomana en tiedä, miten negatiiviset asiat ilmaistaan, pitkälti varmaan kasvojen ilmeillä ja viittomien nopeudella. Viittomakieli on kuitenkin kaunista katsella ja siihen varmaan täytyy keskittyä toisella tavalla kuin huolimattomasti heitettyyn puheeseen.

Somekieli on tämän ajan kieli, jossa yleensä käytetään säästeliäästi sanoja, mutta kuitenkin sanotaan paljon. Se tuottaa paljon hyvää, mutta myös todella paljon pahaa. On liian helppoa lytätä joku totaalisesti somessa jopa pelkillä sanojen lyhenteillä ja ehkä vielä nimettömänäkin. Toisaalta myös positiivisuutta jaetaan sen kautta ihanan paljon. Surullinen, mutta hyvin lohdullinen ja yhteisöllinen esimerkki on viime viikonlopulta. Lähes 80 000 seuraajaa suri joukolla somejulkkiskoira Kyöstin kuolemaa. Koiran omistaja on murre-kielisillä päivityksillään saanut ihmiset ihastumaan persoonalliseen koiraansa. Pelkillä koiran kuvilla, ilman sanoja se ei ehkä olisi tapahtunut.

Sanoista on paljon osuvia ja varmaankin kokemuksen sanelemia sananlaskuja ja sanontoja; sanomattakin selvää, sano mitä sanot, sanansa mittainen mies, sana sanasta, säästää sanoja, sanan säilä, sanoo painavan sanansa jne.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat aina asettaa sanansa oikein ja kertoa sanoilla upeita tarinoita. Koska itselläni ei mitä ilmeisimmin sitä taitoa ole, lainaan muiden osaamista ja vaikenen.

Maaria Leinonen:

”Sanat – ei hennon hauraat

kuin perhosensiipi

vanamonkukka

vaan vahvat lujat

kuin malmi kuin teräs

 

ei muuri vaan portti

vanha kotiveräjä

jonka puut

avaamisesta ja sulkemisesta

sileät kiiltävät

käteensopivat

 

ei kiitävä virta

nielevä väylä

vaan lautta

silta joka kantaa yli

ei hautakivi

vaan linnunlento

 

ei tuhoava tuli

vaan valo

lempeä lamppu

yövalvojan ikkunassa

nuotio

tuulisella rannalla

Ei salama vaan sateenkaari –

jotakin lujaa

joka kantaa

avointa

joka vie jonnekin

sanat kuin ystävän käsi

tienviitta

pitkospuut

 

ne sanat tahtoisin löytää

Sinua varten

Sinulle.”

Satu J.

 

 

Takaisin ylös