Sulje

Tämä päivä on tärkeä

Sippolan kirkko 1

On jouluaamu. Kello on neljä. Nousen ylös ja ajattelen, että kohta lähden. Sytytän kuusen kynttilät, katan pöydän valmiiksi joulukahvia varten, joka juodaan sitten – kohta.

Jouluyönä ei pyryttänyt, autotallille pääsee hyvin.

Ajelen rauhallisesti jouluaamun sinisessä hämärässä. On hiljaista. Yhtään kulkijaa ei näy. Isolla tielläkään ei tule ketään vastaan. Aamu, oikeastaan yö, on varmasti pimeä, mutta minun maailmani on loistavan kirkas, se hengittää rauhallisesti eikä mikään, mikään tässä maailmassa ole ollut niin täynnä kiitosta kuin tämä hetki. Oikeastaan rauha ja kiitollisuus ovat laskeutuneet jo viikko sitten pieneen elämääni, mutta tähän hetkeen se tiivistyy. Miten vahvaksi tunnenkaan itseni. Tämän jälkeen ei mikään voisi minua järkyttää. Niin tunnen, vaikka se ei totta olisikaan.

Kello on vähän vaille puoli kuusi, kun ajan keskussairaalan ison oven eteen. Sovittu aika on kello kuudelta. Mutta en ehdi katsella sairaalan eteisaulan kirkkaita valoja kuin kolme minuuttia, kun hissin ovi kolahtaa ja sieltä astuu minulle rakkain ja tärkein ihminen tässä maailmassa. Miten hyvin me tunnemmekaan toisemme.

Totta kai tiesin, että viimeistään puoli kuudelta olet täällä. Niin tietysti.

On itsestään selvää, että olemme tässä menossa kotiin. Ja kuitenkin kumpikin meistä tietää, ettei se ole ollenkaan itsestään selvää. Me saimme jatkoaikaa, ja koko avaruus tuntuu laulavan siitä kiitosta.

Kotikirkon kohdalla pysähdymme. Kirkko on juhlavalaistu, puiden huurteiset oksat loistavat himmeinä.

On jouluaamu. Jumalan suuri ja armahtava rakkaus koskettaa pieniä ihmisiä.

Kirkon tornissa kellot alkavat soida. Tänä jouluna ne soivat suoraan sisimpäämme ja niiden kaiku jää sinne. Tämän joulun kellot viestittävät, että tämä ajallinen elämä on annettu meille lahjana, ei tuhlattavaksi, vaan elettäväksi Jeesuksen, meidän kalliin Vapahtajamme askelissa.

Kun tulemme kotipihalle, joka sekin on juhlavalaistu tätä hetkeä varten, emme tarvitse sanoja. Ne olisivat liian pieniä ja mitättömiä tähän hetkeen.

Tämä jouluaamu, joka ei koskaan unohdu mielestäni, on vuodelta 1989. Miehelleni oli Helsingin Diakonissalaitoksella tehty sydämen ohitusleikkaus ja hän oli jatkohoidossa Kotkan sairaalassa. Hän oli vain 48-vuotias. Hän pääsi joululomalle kotiin, joulun jälkeen hoidot vielä jatkuivat.

Me saimme kymmenen vuotta jatkoaikaa. Sinä aikana me opimme sen, että vain tämä kuluva päivä on tärkeä, ei eilinen, ei huominen. Viesti oli selvä: Teillä on vielä päivä, välittäkää, rakastakaa läheisiänne, olkaa heille läsnä. Älkää tuhlatko elämäänne, viekää hyvä sanoma perille, seuratkaa Vapahtajamme esimerkkiä . Elämässämme oli rauha ja ilo.

Opimme senkin, että kaikki mitä on ollut, on olemassa aina, niin kuin kaikki tulevakin on salatulla tavalla läsnä jo nyt.

Kristus on valmistanut meille tien elämään ja siksi kerran usko muuttuu näkemiseksi, ja me tapaamme toisemme suuressa Isän kodissa. Ellei sitten käy niin, että hän on vastassa taivaan laiturilla, niin kuin lupasi.

Eila K.

 

Mainokset

LAHJOJEN AIKA

lahjapaketit

Nyt on lahjojen aika. Enkä tarkoita joululahjoja.

Olin eilen katsomassa ja kuuntelemassa Charlie Chaplin iltaa Kuusankoski-talolla. Kaksi Chaplinin mykkäfilmiä Kymi sinfoniettan soittaessa elokuviin tehtyä musiikkia. Upea elämys! Hänen filmeissään yhdistyy huumori ja syvä lämpö elämän laitamille joutuneita kohtaan. Chaplin oli monilahjakas nero, joka lähti ulkoisesti olemattomista olosuhteista. Hänen tarinansa olisi voinut edetä hyvin monella tavalla, niin karu oli se ponnistuslauta, jolta hän lähti. Köyhä koti, vakavista mielenterveysongelmista kärsivä äiti, joka oli pitkiä jaksoja sairaalassa, ilman isää kasvavat kaksi veljestä. Ja silti hän pääsi tekemään sellaista, mitä me vuosikymmenien jälkeenkin voimme ihastella ja tulla kosketetuksi. Hänen teoksissaan on jokin sellainen ”armon kosketus”, joka nousi varmasti hänen omista karuista kokemuksistaan. Chaplinin filmit kertovat selviämisen toivosta ja huumorin merkityksestä.

Ohjelmalehtisestä luin uuden tiedon: Chaplin ei osannut nuotteja. Silti hän sävelsi upeaa musiikkia elokuviinsa. Vaistolla ja korvakuulolla. Hän hyräili melodioita ja muut nuotinsivat niitä. Suvulla on kuulemma tallella paljon näitä Chaplinin hyräilemiä melodiapätkiä. Tuo tieto kosketti minua. Voidakseen toteuttaa jotakin itselle annettua lahjaa ei tarvitse olla ammattilainen tai koulutettu, osaava sillä tavalla kuin me ajattelemme, että pitäisi olla. Meillä kaikilla on jokin lahja, lahjakkuus. Usein ajattelemme, että lahjakkuuksia ovat vaikka taiteellisuus tai matemaattisuus, mutta niitä on paljon muitakin. Olen sanonut eräälle ystävälleni, että hänellä on mielestäni ihmisten koolle kutsumisen lahja. Hän rakastaa järjestää juhlia ja tapaamisia. Hän kokoaa ihmiset tapaamaan toisiaan. Toinen voi olla armoitettu käsittämään laajoja kokonaisuuksia, toinen keksii heti, mikä jonkin laitteen ongelma tai vika voisi olla. Olemme sokeita monelle sellaiselle lahjalle, joka on totta. Sekä itsessä että muissa. Ehkä erityisesti omille lahjoille, koska luulemme, että sen pitäisi olla jotakin erityisen hienoa tai taitavaa.

Ehkä oman lahjan voi tunnistaa siitä, että se on jotakin, joka sytyttää oman innon ja mielenkiinnon. Siinä on jotakin luontevan ja oman oloisen tuntuista. Se vahvistaa sitä, kuka minä olen. Se tuottaa minulle iloa, vaivannäöstä huolimatta. Siinä koen olevani aidoimmillani. Ei tarvitse takertua siihen, löytyykö se siitä ”lahjakkuusienlistasta”, jota omassa päässä on. Voi yllättyä: ”Voisiko tämä todella olla minun lahjani? ” Oman armosta saadun lahjan löytäminen tuo suurta iloa, itsensä löytämisen ja tarkoituksen tunnetta, kiitollisuutta elämää ja Taivaallista Isää kohtaan. Meidän tehtävämme on ottaa lahjat käyttöön ja antaa muiden tulla siunatuksi niiden kautta. Niin se on tarkoitettu.

Nyt on lahjojen aika. Löydä ja avaa.

Oma lahjanjakoni tässä: Äskettäin tekemäni laulun sanat. Ehkä ne voivat tuoda juuri sen minkä tänään joku tarvitsee.

 

Sinä olet lepo, Sinä olet

Tulevaisuus, jossa toivo virtaa

Sinä olet lepo, Sinä olet

luottamuksen syli

 

Minä olen ihme, minä olen

rakkauden kohde vailla vertaa

Minä olen ihme, minä olen

arkki salaisuuden

 

Sinä olet leikki, Sinä olet

piiri, jossa käsi tarttuu käteen

Sinä olet leikki, Sinä olet

vapauden ilo

 

Minä olen pieni, minä olen

kasvot, jotka käännät toisen puoleen

Minä olen pieni, minä olen

tarinasi maailmalle

 

Sinä olet kaikki, Sinä olet

alkulähde, päätepiste

Sinä olet kaikki, Sinä olet

tarkoituksen koti

 

Mia R

 

 

 

Sanat

Olen kova puhumaan eli puhun paljon. Joskus suustani tulevat sanat ovat mukavia ja hyviä ja tuottavat jopa iloa kuulijoille. Mutta lähes yhtä usein suuni suoltaa sanoja, jotka saattavat tuottaa pahaa mieltä jollekin. Välillä se on ihan tahatonta ja välillä ainakin osin tietoista. Olen myös hyvin suorapuheinen eli sanon asiat niin kuin ne ovat. Lienee tyhmyyttä etten halua tai osaa tulkita asioita rivien välistä, joten en itsekään harrasta epäselviä ja kiemuroita korulauseita. Kuitenkaan en haluaisi loukata tai satuttaa ketään, en edes sanoilla.

Totuushan kuitenkin on, että kun puhuu vain vähän tai ei ollenkaan, sanookin paljon. Hyvässä ja pahassa.

Mököttäminen ja puhumattomuus ovat mielestäni pahimpia mahdollisia kidutusmenetelmiä. Epäselvyydet ja riidat täytyy pystyä puhumaan selviksi, vaikka tuntuisi kuinka vaikealta. Toisaalta hyvä hiljaisuus on ihan parasta. Tietoisuus siitä, että tuo toinen hyväksyy minut täysin vajavaisuuksineni, antaa luvan olla välillä ihan hiljaa, puhumatta.

Viittomakieli on puhetta ilman sanoja, se on käsien liikkeitä ja kasvojen ilmeitä. Kyseistä kieltä osaamattomana en tiedä, miten negatiiviset asiat ilmaistaan, pitkälti varmaan kasvojen ilmeillä ja viittomien nopeudella. Viittomakieli on kuitenkin kaunista katsella ja siihen varmaan täytyy keskittyä toisella tavalla kuin huolimattomasti heitettyyn puheeseen.

Somekieli on tämän ajan kieli, jossa yleensä käytetään säästeliäästi sanoja, mutta kuitenkin sanotaan paljon. Se tuottaa paljon hyvää, mutta myös todella paljon pahaa. On liian helppoa lytätä joku totaalisesti somessa jopa pelkillä sanojen lyhenteillä ja ehkä vielä nimettömänäkin. Toisaalta myös positiivisuutta jaetaan sen kautta ihanan paljon. Surullinen, mutta hyvin lohdullinen ja yhteisöllinen esimerkki on viime viikonlopulta. Lähes 80 000 seuraajaa suri joukolla somejulkkiskoira Kyöstin kuolemaa. Koiran omistaja on murre-kielisillä päivityksillään saanut ihmiset ihastumaan persoonalliseen koiraansa. Pelkillä koiran kuvilla, ilman sanoja se ei ehkä olisi tapahtunut.

Sanoista on paljon osuvia ja varmaankin kokemuksen sanelemia sananlaskuja ja sanontoja; sanomattakin selvää, sano mitä sanot, sanansa mittainen mies, sana sanasta, säästää sanoja, sanan säilä, sanoo painavan sanansa jne.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat aina asettaa sanansa oikein ja kertoa sanoilla upeita tarinoita. Koska itselläni ei mitä ilmeisimmin sitä taitoa ole, lainaan muiden osaamista ja vaikenen.

Maaria Leinonen:

”Sanat – ei hennon hauraat

kuin perhosensiipi

vanamonkukka

vaan vahvat lujat

kuin malmi kuin teräs

 

ei muuri vaan portti

vanha kotiveräjä

jonka puut

avaamisesta ja sulkemisesta

sileät kiiltävät

käteensopivat

 

ei kiitävä virta

nielevä väylä

vaan lautta

silta joka kantaa yli

ei hautakivi

vaan linnunlento

 

ei tuhoava tuli

vaan valo

lempeä lamppu

yövalvojan ikkunassa

nuotio

tuulisella rannalla

Ei salama vaan sateenkaari –

jotakin lujaa

joka kantaa

avointa

joka vie jonnekin

sanat kuin ystävän käsi

tienviitta

pitkospuut

 

ne sanat tahtoisin löytää

Sinua varten

Sinulle.”

Satu J.

 

 

Äänestä hyvä ihminen!

Tiistaina 6.11. alkaa seurakuntavaalien ennakkoäänestys. Äänioikeutettuja ovat kaikki seurakunnan jäsenet, jotka viimeistään varsinaisena vaalipäivänä 18.11. ovat täyttäneet 16 vuotta. Edellisissä seurakuntavaaleissa neljä vuotta sitten vain 15,5 % äänioikeutetuista käytti ääntään. Kuluneella vaalikaudella kirkko käytti rahaa noin 4 miljardia euroa, mutta suurin osa veronmaksajista ei halunnut osallistua päätöksentekoon. Kuitenkin verovarojen käytöstä päättävät kokonaan aina vaaleilla valitut luottamushenkilöt. Viime vaaleissa valittujen luottamushenkilöiden keski-ikä oli 54 vuotta. Alle 30-vuotiaita luottamushenkilöitä valittiin 6 %, vaikka kirkon jäsenistä alle 30-vuotiaita on 35 %. Muuan luottamushenkilö piti hyvänä, etteivät nuoret sankoin joukoin käyneet äänestämässä – olisi nimittäin saattanut vaalitulos vääristyä! Niinpä.

twitter-faktat

No onko sillä mitään väliä, keitä siellä valtuustoissa ja neuvostoissa istuu? Saattaa olla, koska valtuusto päättää meillä Kouvolassa, rakennetaanko Lepolaan uutta siunauskappelia vai ei. Valtuusto päättää, myydäänkö Puhjonranta tai Niiniranta tai Pytynlahti. Valtuusto päättää, mikä suuruista kirkollisveroa meillä kerätään. Ja seurakuntaneuvostot taas päättävät, keitä seurakuntiin otetaan töihin ja mitä rippikoululeiri maksaa. Seurakuntaneuvostot päättävät, miten rahat jaetaan seurakunnan työalojen kesken – nuorille vai muorille. Siksi molempien edellä mainittujen ikäryhmien edustajien kannattaa valvoa etujaan.

minun-kirkkoni-sin-vaaka

Seurakuntien vaaleilla valitut luottamushenkilöt pääsevät myös äänestämään mahdollisessa piispanvaalissa ja ainakin valitsemaan kirkolliskokouksen, joka päättää mm. avioliittoon vihkimisestä ja vaikkapa kirkon tietojärjestelmistä, jotka ovat viime aikoina erityisesti herättäneet huomiota. Kirkolliskokous päätti ottaa vuoden 2012 alusta käyttöön kirkon keskitetyn talouspalvelukeskuksen ja uuden jäsentietojärjestelmän. Niiden piti tuoda  vuosittain miljoonasäästöjä. Toisin kävi. Tilintarkastusyhtiö KPMG selvitti, että keskitetty talouspalvelu on tuonut lisäkuluja 60 miljoonaa euroa ja jäsentietojärjestelmä 21 miljoonaa. Prosentteina tuo ei ole paljon, kun vuodesta 2012 kirkko on käyttänyt ehkä noin 7 miljardia euroa, mutta kyllä moni olisi keksinyt tuolle 81 miljoonalle eurollekin ihan hyvää käyttöä.

kLV0YATw

Niin, kannattaako siis äänestää? Jos et äänestä, tulee valtuustoihin ja neuvostoihin valittua kyllä ihan oikea määrä ihmisiä ja kaikki päätökset tulee tehtyä ja kaikki rahat varmasti käytettyä. Ei huolta! Mutta, jos kiinnostaa, ketkä tuosta rahankäytöstä ja -jaosta, kiinteistöistä, henkilöstöstä, maksuista ja vaikkapa vihkikaavan sanamuodoista päättävät, lienee parasta käyttää äänioikeutta.

KvTUDd9A

Mikko W.

www.seurakuntavaalit.fi
www.kouvolanseurakunnat.fi/seurakuntavaalit
#minunkirkkoni

 

Häpeän ääni – ja kuinka siitä pääsee eroon

shame

”Oho, onpas sulla iso finni naamassa!”

”Kattokaa, se itkee!”

”Miten sä jaksat syödä noin paljon?”

Jokainen meistä on joskus kuullut sanoja, jotka ovat satuttaneet. Sanoja, jotka ovat jättäneet syvän jäljen sisimpään. Välillä ne nousevat pintaan kuin ilkkuakseen: Sietäisit hävetä!

Häpeän ääni nousee sisimmästämme. Se ääni kuulostaa eri ihmisillä erilaiselta. Jollakin se voi olla äidin ääni, joka sanoo sinun olevan huono lapsi. Tai isän ääni, joka sanoo, etteivät tosimiehet itke. Se voi olla koulukaverin ääni, joka pilkkaa ulkonäköäsi. Tai opettaja, joka kutsuu tyhmäksi koko luokan edessä. Jollakin häpeän ääni kuulostaa entiseltä seurustelukumppanilta, joka kommentoi vartaloasi, tai ohikulkijalta, joka huomauttaa painostasi.

Psykologian tohtori ja kirjailija Anja Laurila on kirjoittanut osuvan runon häpeästä:

Lähdin lapsuuskodista

selässäni reppu

ja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.

Ja aina oli tulos:

Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.

Sitten löysin uuden.

Se sanoi:

Riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin,

mittani oli virheellinen.

Sen ainoa lukema oli:

ei riitä.

Vein sen takaisin,

ja äitini hämmästyi:

Ei se virheellinen ole,

se on perintömitta

ja kulkenut suvussa kauan.

Häpeän siemen kylvetään meihin jo lapsuudessa. Nuoruuden herkkyydessä se kasvaa ja kasvaa, ja aikuisena se alkaa levittämään siemeniään eteenpäin. Häpeästä tulee helposti sukupolvien kierre.

Häpeän vastakohta on armo. Toisin kuin syyllisyys, joka kohdistuu ihmisen tekoihin, häpeä kohdistuu ihmiseen itseensä, hänen olemukseensa. Häpeävä ihminen ei ole varsinaisesti tehnyt mitään väärää, vaan kokee olevansa vääränlainen. Silloin ei auta rippi ja synnintunnustus, vaan tarvitaan hyväksyntää, armollisuutta itseään kohtaan. Liian suurten odotusten purkamista. Häpeän äänen vaientamista.

On tärkeää muistaa, ettei sinun tarvitse kuunnella ihmisiä, jotka jatkuvasti loukkaavat sinua ja hajottavat itsetuntosi. Ei ole väärin ottaa etäisyyttä tällaiseen ihmiseen, ei edes silloin, jos hän on perheenjäsen. Se on tärkeää niin oman hyvinvointisi kuin läheistesi vuoksi.  Se ei ole helppoa, mutta joskus täytyy käyttää kirvestä, jotta häpeän ketju saadaan poikki.

Vielä vaikeampaa on saada sisäinen ääni hiljaiseksi. Mitä kauemmin häpeän äänen kanssa on kamppaillut, sitä kovempaa se huutaa. Tarvitaan toisenlainen ääni, armollisuuden ääni, joka sanoo: ”Minä olen hyvä. Minä olen kaunis. Minä riitän.” Näitä sanoja on toistettava ja toistettava, kunnes ne vahvistuvat ja peittävät häpeän äänen allensa. Ne on myös kuultava toisten suusta: ”Sinä olet hyvä. Sinä olet kaunis. Sinä riität.” Parantumisen polulle ei kannata lähteä yksin. Ota mukaasi matkakumppani, läheinen tai ammattilainen.

Toivotan sinulle, sanojen runtelemalle, hyvää matkaa armovirren sanoin:

Saan jättää kuilut synkkyyden.

Jää taakse valheen yö.

Nyt kuljen armon luottaen,

ja vielä jatkuu työ.

(Virsi 932 ”Oi ihmeellistä armoa” (Amazing Grace), 3. säkeistö)

grace

Verna K.

Kalavesi-ihme

Tulimme allergisiksi kissoillemme. Voi tylsyys ja kurjuus. Kyllä sitä surtiin ja kai surraan vieläkin. Että pitikin joutua luopumaan kissoista. Onneksi sosiaalisen median ihmeellinen maailma auttoi. Kissoille löytyi uusi koti Hämeenlinnasta serkkujen luota. Ja vaihdossa saimme kaloja. Oikein ison akvaarion kaikkine härpäkkeineen. Sitä sitten innolla olohuoneeseemme asentelimme. Joku keksi kaikille kaloille nimetkin. Tulivat tutuiksi ja lisäsivät perheemme ruokakuntaa oikein runsaalla kädellä.

Muutama kuukausi pärjäiltiin kivasti. Sitten alkoi tapahtua. Vesi muuttui tylsästi. Pohjalle kertyi tummanvihreä leväkerros ja muutenkin kirkkaus muuttui sameudeksi. Akvaariotamme oli kohdannut kaksi sairautta – sinilevä ja vihersamennus. Sinilevä lähti lääkkeellä, mutta samennus osoittautui melkoisen hankalaksi tapaukseksi.

Vihersamennuksen vuoksi akvaario kuorrutettiin peitteillä valottomaksi, jotta kasvusto auringon valoa saamattomana kuivuisi kokoon. Vaan eipä hävinnyt ensimmäisen peittelykierroksen eikä edes toisen hieman pidemmän ja runsaspeittoisemman pimeyden jälkeen. Ei hävinnyt. Uudestaan vaan alkoi pukata löllöä veteen. Lopullinen tilanne oli niin paha, että vihreän mönjäveden seasta ei enää erottanut kaloja.

Siis mieti. Ei ollut kovin hieno olohuoneen koristus. Rentoutuminen kaloja katsellen muuttui pinkeäksi ahdistukseksi – edes kaloja ei osata hoitaa.

Tätä ahdistusta jatkui ja jatkui. Ei tuntunut mielekkäältä tehdä mitään, kun ainoa vaihtoehto tuntui olevan koko akvaarion hävittäminen. Sydän ei hennonnut ryhtyä kuolopuuhiin, ja niinpä kalaparat uiskentelivat liejussaan viikkotolkulla.

Pienesti mielessä kävi rukous – Jumala auta, tästä ei selvitä ilman sinua. Siis mitään rukouskokousta ei järjestetty, akvaariota ei siunattu käsiä levitellen, mitään pyhittävää ei pirskoteltu. Vain pieni huokaus – ja ehkä toinen samanmoinen päälle.

Yhtenä aamuna oli tapahtunut ihme. Tätä ei voi käsittää. Ei kerta kaikkiaan. Illalla kalavesi oli ollut aivan samea. Täysin tukossa. Jos meni oikein lähelle, saattoi vilaukselta nähdä jonkun kalasen. Ja ainoastaan siitä, että veden pinnalla ei kellunut kalojen vatsoja, saattoi päätellä eläinten vielä elävän.

Aamulla vesi oli aivan kirkas. Täysin puhdas. Vailla mitään sameutta.

Lapsi huomasi ihmeen ensin. Piirissä akvaarion ympärillä sitä hämmästelimme ja olemme edelleen ymmällä. Taitaa olla niin, että veden viiniksi muuttaja pystyy myös löllöveden kirkkaaksi saattamiseen. Huipputyyppi!

Tuija Nuutinen

kalavesiään edelleen hymyillen katsova ja pikkuruisen rukouksen puhdistavaan mahtiin uskova pappi

Juutalaisuuden monet kasvot

Juutalaisuus on monelle peruskristitylle sekä tuttu, että monin tavoin tuntematon. Uuden Testamentin monet Jeesuksen debatit varsinkin fariseusten kanssa kertoo omaa kieltään juutalaisuuden erikoislaatuisuudesta. Yleisesti ajatellaan, että juutalaiset ovat joko niitä lakiuskovia, jotka valittuun kansaan kuuluvina haluavat olla laille kuuliaisia. Toisaalta monelle juutalaisuus näyttäytyy historiallisesta perspektiivistä käsin kauppaan, rahaan ja pankkeihin keskittyneinä älykköinä, jotka ovat toisaalta rikkaita, toisaalta hyvin tiukasti omasta kulttuuristaan kiinni pitäviä. Monelle ateistijuutalaiselle on hyvin tärkeää tunnustaa juutalaista kulttuuria ilman uskoa tuonpuoleisuuteen.

Ehkä moni ajattelee myös, että juutalaisten pyhä kirja on Vanha testamentti. Puoliksi oikein. Olisi kunnioittavampaa käyttää tuosta kirjasta nimitystä Hebrealainen Raamattu (Tanakh). Toinen puoli on valtaisan rikas niin sanottu suullinen Toora eli Talmud ja Mishna, jotka ovat osaltaan Tooran tulkintaa. Myös Toora tarkoittaa mieluummin opetuksia kuin vain lakia. Talmud on niin palestiinalaisena kuin myös babylonialaisena Talmudina hyvin tärkeä rabbiinisen juutalaisuuden perusteos, jossa arvovaltaiset rabbit vuosisatoja sitten tulkitsivat Tooraa omilla tavoillaan. Siksi juutalaisuudesta ei voi muodostaa missään historian vaiheessa yhtenäistä kuvaa, kun jo pelkästään uudella ajalla on olemassa monia eri valtavirtoja, kuten ashkenaasit, sefardit, hasidit, karaiitit, kabbalistit ja reformistit.  Tämän päälle voidaan lisätä vielä edelleenkin vaikuttava samarealaisyhteisö Garissim vuoren ympärillä Israelissa.

Juutalaisvainot on varmaankin monelle kovin tutut. Jopa meitä luterilaisia on syytetty antisemitismistä Martti Lutherin viimeisen kirjan (ja Adolf Hitleriin vaikuttaneen) myötä. En kuitenkaan pidä mediassakin esiintyviä historian yksioikoistamisia ja jälkiviisasteluja hyvänä tapana käsitellä kipeitä asioita. Olihan meidän oma ev lut kirkkommekin II maailmansodan aikana varsin läheisessä yhteydessä natsimielisen Saksalaisen kirkon kanssa. Kirkkommekaan ei siis saa puhtaita papereita juutalaiskysymyksessä.

Miksi historian karmeiden pogromien ja holokaustinkin jälkeen ja antijudaismin taas voimistuessa juutalainen kansa on säilyttänyt elinvoimaisuutensa? Luulen että yksi syy on heidän loistava ja kaikille aloille ulottuva juhla ja tapakulttuuri. Vaikeuksien keskellä on aina hyvä syy synnyttää joki hyvä juhla, kuten Purim tai Hanukka. Juutalaisuus on myös osannut aina luovia niin sanotun modernismin ja traditionalismin vaikeassa ristiaallokossa varsin luontevasti. Myös taiteen, tieteen ja sivistyksen arvostus ovat varmaankin selittäviä tekijöitä myös niille monille Nobel palkinnoille, joita juutalaiset ovat saaneet. Vaikeudet ovat myös hioneet yhteisöjä yhteen ja toivoa sopiikin, että nykyisessä Lähi-idän kriisissä juutalainen kansa ei vaipuisi äärinationalistien ja ääriliikkeiden temmelyskentäksi, joka ei antaisi elinmahdollisuuksia pakanoille eli ei-juutalaisille. Kuitenkin juutalaisen kansa on aina säilyttänyt myös itseironian ja kyvyn nauraa itselleen, sillä missä paikalla kaksi juutalaista, siellä on myös kolme mielipidettä…

 

Risto Pesonen

Opettelija

 

Takaisin ylös