Ensimmäisenä päivänä ensimmäistä kuuta

Bongasin Raamatusta uuteen vuoteen viittaavan kohdan: Ensimmäisenä päivänä ensimmäistä kuuta – – vedet eivät enää peittäneet maata. Nooa poisti arkin katon ja näki, että maan pinta oli kuivunut. (1Moos 8:13)

Uusi vuosi, uusi paikka, uusi elämä. Sai ja oli suorastaan pakko aloittaa puhtaalta maan pinnalta, jolta kaikki entinen oli pyyhkäisty pois – paikannimetkin. Yhtäältä sitä toivoo joskus uutta alkua, entisten unohtamista ja poispyyhkimistä. Erityisen hyvin tämä toive istuu merkkipäiviin ja ajanlaskun käännepisteisiin. Ja monen kohdalla toteutuukin, kun työpaikka tai osoite muuttuu – taikka onnistuu tahi joutuu muuten muuttamaan elämänsä suuntaa.

Kuva: pixabay.com

Nooakaan ei toisaalta kuitenkaan jättänyt kaikkea taakseen, vaan toi uuteen maailmaan proomullisen elämää vanhasta maailmasta. Näin mekin. Paljon jätämme taakse, mutta paljon kuljetamme aina mukanamme. Ja pian lomien, reissujen ja retriittien, muuttojen ja muutosten, aivan uusien alkujen jälkeen sama elämä taas vilisee ympärillä. Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö (1Moos 8:22) – eivätkä vapaa ja työ. Muutot, muutokset, merkkipäivät ja ajanlaskun käännepisteet ovat oivia inventaarion mahdollisuuksia: mitä kannattaa edelleen kantaa mukana ja mistä on parasta luopua.

Sekä vanhoissa ja tutuissa että uusissa ja vieraissa paikoissa tarvitaan kiintopisteitä, maamerkkejä ja turvapaikkoja. Ne luovat kodin, ehkäisevät eksymistä ja edistävät perille pääsyä. Ja siksi Nooa rakensi alttarin Herralle – kiintopisteeksi ja turvapaikaksi. Se oli myös merkkinä, kenelle tämä maa kuului, kenen nimissä se oli vallattu. Länsimaalaisessa perinteessä on tapana laittaa lippu valtauksen merkiksi – uudelle mantereelle tai vaikka kuuhun. Samanlaisia maamerkkejä ja lippuja arkielämässäkin pystytetään joko pään sisällä taikka sisustuksella ja pikkuesineillä.

Kuva: pixabay.com

Toivon, että kohtaat alkavana armon vuonna 2020 antoisia alkuja ja muutoksen mahdollisuuksia sekä. Toivon, että sinulla on viljalti kiintopisteitä, maamerkkejä ja turvapaikkoja – ovat sitten tapoja tai tottumuksia, katuja tai kahvikuppeja, kirkontorneja tai rakkaita ihmisiä – joiden luo hakeudut ilossa ja surussa, arjessa ja juhlassa. Ja varsinkin, jos tunnet, ettet ole omassa elämässäsi ollenkaan kartalla. Siunattua uutta vuotta!

Mikko W.

Ps. Päivän biisi: Muutoksen aika, sanat Anna-Mari Kaskinen, sävel Pekka Simojoki, laulaja Juha Tapio

MIKÄ TULEE VALMISTAMATTA?

Huomaan tulevani vuosi vuodelta rennommaksi joulun valmistelujen suhteen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vaikka monen asian tekeminen venyy eikä lahjoja tms. ole hoidettu ihanteellisen hyvissä ajoin, niin en stressaa asiasta. Joka vuosi kaikki tarpeellinen on kuitenkin hoitunut. Ainoa jonka aina teen, on adventtisiivous ennen ensimmäistä adventtia ja kodin laittaminen visuaalisesti joulun odotukseen.  Pohdin tätä kaikkea eräänä päivänä ja yritin ymmärtää mistä tällainen rentous on tullut. Olenko jotenkin tullut välinpitämättömäksi tai väsyneeksi? Mutta en tunnista sellaista. Onko ajatus joulunvietosta jotenkin muuttunut? No en nyt osaa sanoa. Vai onko se vain seurausta siitä, että  lapsiperhe joulut ovat takanapäin eikä ole suuria määriä lahjoja hankittavana? Ehkä olen vain yksinkertaisesti elämän myötä viisastunut enkä viitsi kuluttaa energiaani stressaamiseen.

Erilaisia ”elämänviisauksia” kuulee liittyen siihen kuinka jouluvalmisteluista ei tarvitsisi ottaa kierroksia. Kuten se vanha marttaviisaus: ”Siivoa kaapit jouluksi vain siinä tapauksessa, että ajattelit viettää joulusi niissä.” Tai kirkoissakin kuulutettu totuus: ”Joulu tulee vaikka sitä ei valmistelisi mitenkään. ” Nämä molemmat ovat hyviä ja totta. Se on eri asia kuinka syvälle tajuntaan nämä menevät silloin, kun tuntuu, että joulu ei todellakaan ole sama eikä tule, jos siitä puuttuu tiettyjä ulkoisia elementtejä. En minäkään taitaisi olla niin rento, etten tekisi joulua ollenkaan. Mutta olen hyvin kiitollinen tästä huolettomuudesta, jonka alkuperää en tarkalleen tiedäkään.

Meissä on tiukassa ylipäänsä ajatus, että jotta jotakin tulisi ja tapahtuisi, meidän täytyy tehdä töitä sen eteen. Ja tottahan se onkin monessa asiassa. Moni asia ei odottamalla tule. Kristittynä elämisessä tuo oppi pitäisi kuitenkin hylätä. Voidaksemme saada Jumalalta hyvää meidän ei tarvitse valmistella mitään, ei edes elämällä kunnollisesti.

Kun olemme täysin rehellisiä, niin meissä kaikissa on se siivu, jonka on vaikea uskoa saavansa Jumalalta hyvää ilman ansioita tai pientä ponnistelua, katumusta vähintään tai kiitollisuutta pitäisi löytyä.

Mutta kukaan ei taatusti tehnyt mitään sen eteen, että Jeesus tuli ratsastamaan Jerusalemiin tai että hän ylipäänsä syntyi ihmiseksi. Maria ei valmistellut kehoaan menestykselliseen raskauteen syömällä hyvin ja lepäämällä eikä kukaan kasannut vaatteita tai palmunoksia valmiiksi sitä hetkeä varten, että voisi heittää ne aasilla ratsastavan Messiaan kulkutielle. Ei treenattu porukalla hoosiannaa. Kukaan ei hakkauttanut kallioon hautaa Jeesusta varten eikä puutarhassa käyty testaamassa mikä olisi nopein reitti juosta ilmoittamaan ylösnousemuksesta muille. Kaikki vain tapahtui siinä tavallisessa elämässä. Siinä mihin Jumala tuli ja teki jotakin.

Tänäänkin on sellainen päivä. Pyydän, että voisin uskoa siihen joka hetki. Katsoa mitä hyvyyttä valmistelematta annetaan. Siinä on armo, siinä on Joulu.

Mia

 

 

 

 

 

Itsenäisyyspäivän mietteitä ja vähän sen jälkeenkin

Itsenäisyyspäivän ilta hämärtyi kosteaksi pimeäksi, kun kävelin Kasarminmäeltä kohti keskustaa. Siniristiliput saloissa toivat valkeutta sateesta irtautuneelle taivaalle.  Ihmettelin siinä yksin kulkiessa, mistä sydämeen hiipi herkistynyt olo. Ei se pahalta tuntunut, vaikka vähän yllättikin. Ikkunoiden takana näkyi kynttilöitä, jossakin juhlaväki oli käynyt pöydän antimia nauttimaan.

Keskustassa sydän sykähti uudelleen, kun näin partiolaisten soihtukulkueen lähtevän liikkeelle lippuvartio edellä. Liityin kulkueeseen muun perheen jatkoksi. Tytär kantoi soihtua, poika kynttilää. Ihmiset olivat tulleet matkan varrelle katsomaan kulkuetta. Hyväntuulisia ilmeitä, hyvän itsenäisyyspäivän toivotuksia ja tunne liittymisestä johonkin itseä suurempaan.

Vanhalla hautausmaalla veimme kynttilät sankarihaudoille. Laskin omani kahden veljeksen muistokivien eteen. Nämä veljekset olivat etäisiä sukulaisiani, kaatuneet jo kauan ennen kuin minä synnyin, mutta jotenkin se vähä mitä heistä tiesin, kosketti ja koskettaa sydäntäni. Toinen veljeksistä kaatui talvisodan lopussa helmikuussa 1940 26-vuotiaana ja toinen jatkosodan alussa elokuussa 1941 22-vuotiaana.

Sotapäiväkirjoista selviää, että veljeksistä vanhempi kuoli Sommeessa Viipurin maalaiskunnassa, kun venäläiset joukot olivat päässeet linjojen läpi. Kuvaus on niukkaa, samoin toteamus ”kaatui”. Tämä nuori mies oli Pietarissa syntynyt kuolemajärveläinen teologian  ylioppilas. Olisiko hän ollut suvun ensimmäinen pappi, jos olisi saanut elää? Veljeksistä nuoremman maallinen taivallus päättyi Perojoella alle 50 kilometrin päässä kotoa. Hyökkäävä pataljoona sai sotapäiväkirjan sanoin ”sangen kuuman vastaanoton, varsinkin vihollisen tykistö- ja konekiväärituli teki pahaa jälkeä — tappiot olivat suhteettoman suuret 11 kaatunutta ja 50 haavoittunutta”. Tämä nuorukainen on siunattu, mutta hänen ruumiinsa on joko tuhoutunut tai jäänyt kentälle.

Aina, kun käyn näiden poikien muistokivien äärellä, ajattelen myös heidän äitiään, joka menetti molemmat, ainoat, poikansa puolentoista vuoden sisällä. On mahdotonta tietää, miten Lyyli-äiti selvisi poikiensa kuolemista. Ei siitä varmasti koskaan selviä, mutta miten hän jatkoi elämäänsä menetystensä kanssa? Sitä minä en tiedä, enkä tule koskaan tietämäänkään. Sen tiedän, että nuo pojat toimivat partiolaisten ihanteen mukaan – ”ole valmis!” He ja heidän kanssaan niin moni mies ja nainen olivat valmiit tekemään kaikkensa vapaan ja itsenäisen maamme puolesta. Samalla kun olen kiitollinen tuosta valmiudesta, rukoilen ettei tällaista uhria tarvitsisi enää koskaan maksaa.

Kotiin tultuamme katselin kolmea lastamme. He saivat syntyä minun tavoin hyvään maahan. He ovat terveitä ja elossa, kiitos huippuluokan terveydenhuollon. Varsinkin nuorimmainen osoitus siitä, miten hyvin terveydenhuoltomme toimii synnyttävien äitien ja syntyvien lasten parhaaksi. Meidän ja heidän haasteet elämässä ovat toisenlaiset, kuin ne olivat 80 vuotta sitten. Mennyt kuuluu muistaa, siitä pitää oppia ja samalla meidän on elettävä tänään, nyt.

Elämää, turvallisuutta ja maapalloa uhkaavat tänään osittain erilaiset tekijät kuin edeltävien sukupolvien aikana. Ihmisinä meidän on tehtävä yhdessä työtä paremman huomisen ja maailman hyväksi. Voima, viisaus ja ennen kaikkea rakkaus siihen tulee meihin Jumalalta. Hän meitä, maatamme ja koko maailmaa armahtakoon ja siunatkoon!

kari n.

 

Miltä Pyhä Henki näyttää?

(Tämä kirjoitus on jatkoa aiempiin postauksiin ”Miltä Jumala näyttää?” ja ”Miltä Jeesus näyttää”)

Nyt ollaan jännän äärellä. Miltä Pyhä Henki näyttää? Miten kuvailla Jumalan kolmatta persoonaa, kun kukaan ei ole häntä nähnyt? Vai onko?

Kun Jeesus kastettiin Jordanissa, Pyhä Henki laskeutui hänen päälleen kyyhkysen tavoin. Kaikki neljä evankelistaa mainitsevat kyyhkysen. Kirkkotaiteessa tämä kyyhkynen kuvataan usein valkoisena. Valkoinen kyyhkynen oliivipuun oksa nokassaan on myös rauhan symboli.

Valkoinen kyyhkynen on varmasti tunnetuin Pyhän Hengen symboleista. Toinen tunnettu on tulenlieska. Apostolien teoissa opetuslapset näkevät tulenlieskoja tullessaan täyteen Pyhää Henkeä.

Tuli on minulle henkilökohtaisesti tärkeämpi symboli Pyhälle Hengelle kuin kyyhkynen. Vaikka pidänkin linnuista, tuntuu puhtaan valkoinen kyyhkynen jotenkin etäiseltä ja kylmältä. Tuli sen sijaan on kaukana kylmästä. Tuli tuo lämpöä ja valoa, se voi vapaa pienellä kynttilän liekillä tai roihuta suurena kokkona.

On kuitenkin vielä eräs Pyhän Hengen vertaiskuva, josta pidän vielä enemmän kuin tulesta. Eräs tuttu pappi vertasi kerran Pyhää Henkeä ihoon. Pyhä Henki on se, jonka kautta voimme olla kosketuksissa Jumalaan. Henki myös lohduttaa, ja mikä olisikaan parempi kuvaus lohdutukselle kuin halaus tai silitys.

Verna K.

Kiitollisuus

Kaksi viikkoa sitten meistä tuli perhe, kun maailmaan syntyi kauan odotettu täydellinen tyttölapsi. Äidiksi kasvaminen ja tuleminen mullistaa elämän aina, mutta entä jos pienen lapsen elämän alku ei olekaan kuten oppikirjassa vaan siinä on pieniä käynnistymisvaikeuksia.

Lääketiede on ihmeellistä nykyään ja lääkärit tekevät todellisia ihmetekoja. Pieni tyttö on saanut laadukasta hoitoa ja hän tulee toipumaan täysin alkuvaikeuksista huolimatta. Toinen ihmeellinen asia on rakkaus, jota olemme nähneet ja saaneet kokea. Miten meidän perheemme tilanne on saanut puhelimen tulvimaan viesteistä ja sosiaalisen median täyttymään tykkäyksistä. Kuitenkin mieleeni ovat jääneet ne muutamat viestit joissa viestin lähettäjä on kertonut laittavansa kätensä ristiin ja pyytävänsä Jumalalta että kaikki menee hyvin, vaikkei normaalisti olekaan tapana ottaa yläkertaan yhteyttä.

Marraskuun synkkinä ja sateisina päivinä olen ollut täynnä kiitollisuutta. Olen kiitollinen siitä että lapseni on nyt jollain tavalla terve, olen kiitollinen että saamme olla vanhempia, olen kiitollinen siitä lämmöstä ja rakkaudesta jota olemme saaneet osaksemme ja lisäksi olen kiitollinen siitä, että näinä vaikeina ja raskaina viikkoina on saanut myös luottaa ja turvata siihen, että Luoja varjelee pienokaistamme.

Tänään paistaakin jo aurinko.

-Silja H

Kulttuuriperintöä

Kävellessäsi kaupungilla, kulkiessasi ulkomailla, olet varmaan törmännyt joko huomaamattasi tai tiedostaen johonkin kulttuurisesti merkittävään rakennukseen tai alueeseen. Kulttuuriympäristömme koostuu ihmisen rakentamista aineellisen kulttuurin kohteista, joista merkittävimpiä ovat rakennukset eri käyttötarkoituksineen. Moni on varmaan useinkin ihmetellyt, että miksi maailmassa on joko outoja tai ”rumia” rakennuksia, joita muka pitää suojella ja kauniita vuorostaan tuhotaan betoni ym kuutioiden tieltä. Kouvolan keskuskirkko on tyypillinen tunteita herättävä rakennus, mutta luulen että muutaman vuosikymmenen päästä, kun luterilaista kirkkoakin pidetään Suomessa varmaankin enemmänkin  henkisenä muinaisjäänteenä ja perinteenä, Kouvolan keskuskirkko on todennäköisesti oman aikakautensa museoviraston suojelukohteena sen ainutlaatuisuuden takia. Kouvolan paraatipaikalle rakennettu ”rakennustelinelaatikko” kun herättää tunteita, mikä kertoo sen lumovoimasta. Perinteen ja modernismin ja aikaa seuraavan ympäristörakentamisen kombinaatio on hankala. Siksi esimerkiksi Alvar Aallon suunnittelema Inkeroisten Tehtaanmäen asuinalue ja Tehtaanmäen koulu ovat kuuluisia enemmänkin suunnittelijansa kuin toimivien käyttöratkaisujen ja funktionaalisuuden takia. Kulttuuriympäristön historialliset arvot ja moderni käytännöllisyys eivät siis aina kohtaa. Kuitenkin aineellisen kulttuurin kannalta monet rakennukset ovat selkeästi materiaansa arvokkaampia sijaintinsa ja ainutlaatuisuutensa takia. Siksi esimerkiksi Verlan ainutlaatuista tehdasmiljöö on onneksi suojeltu innokkaiden ja rikkaiden mökinrakentajien harmiksi ja kenraali Sumorovin suunnittelema linnoitusketju, kuten Kärnäkosken linnoitus Savitaipaleella jääköön seuraavillekin sukupolville muistona oman aikansa arvoista ja erityispiirteistä ilman että alueelle rakennetaan kaupallisen terveysyrityksen hoivakoti varakkaille vanhuksille. Kaikkea ei siis saa uhrata modernismin ja uutuuden alttarille. Kulttuuriperintökohteet siis viestivät meille hiljaista tietoa menneiden sukupolvien maailmasta. Ne eivät aina sovellu kiireisen ympäristömme pikatyydytyskulttuurin arvoihin, mutta hyvä niin. Kulttuuriperintökohteet, kuten kauniit kirkot esimerkiksi Kerimäellä, Petäjävedellä ja Pyhtäällä muistuttavat meitä myös pysyvistä arvoista, jotka ovat ylisukupolvisia. Menneen maailman arvoissa oli jotain millä haluttiin muistuttaa myös tulevia sukupolvia kestävistä ratkaisuista ja turvallisista valinnoista. Kulttuuriperintö ja ympäristö ovat siis syystäkin suojeltuja. Kannattaa siis pitää silmät auki ja antaa ajatuksen lentää: Mitä haluaisinkaan jättää ja siirtää tuleville sukupolville, ihan vaikka vain rakennuksia.

 

Risto Pesonen

Ajatuksia elämästä

”Käy nuolina sukkulat pääskyjen.
Pian, huomenna, ritariperhonen
vie kultasiiven naimisiin
ja pionisoihdut sytytetään
hääiltaan harsonhimmeään.
Käy suihke ja läike loppumaton:
Lyhyt morsiuskuu ja elämä on.”

Runoilija Maija Pentikäinen saa muutamaan riviin mahtumaan koko ihmisen elämän. Ja on siinä opetuskin: ”Kuluva hetki näe arvossansa, se kantaa timanttia otsallansa.” Tämä ajatus taas on Jaakko Haavion.

Vanhusten viikolla ajattelin ja puhuin paljon elämästä ja vanhuudesta ja opin taas elämästä sen kaikkein tärkeimmän. Tämä hetki on tärkeä, elämä on nyt, eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä. Nyt on vietävä hyvä sanoma perille, nyt on ojennettava auttava käsi. Nyt on oltava kokosieluisesti läsnä, kun ystävä kertoo murheistaan tai haluaa jakaa ilonsa. Hetkessä eläminen antaa meille paljon iloa ja elämänrikkautta ja me voimme tuntea itsemme tarpeelliseksi. Se on elämän kokemista yhteiseksi ja se antaa ihan uuden näkökulman joskus hankalaankin elämän arkeen.

Vanhuudessa on paljon hyvää ja ainutlaatuista. Tavallaan me vanhoina tulemme omaksi itseksemme, siksi, mitä oikeasti olemme. Se tuntuu vapauttavalta, ikään kuin saisimme vaihtaa sopivat vaatteet entisten kiristävien tilalle. Oikeastaan ihminen ei vanhene. Ulkonaisesti me kutistumme ja rypistymme, mutta eihän ihmisen kuolematon sielu vanhene.

Nykymaailman turvattomuudesta me olemme kaikki kuulleet. Tottahan se on. Ennen tilanne oli aivan toinen. Elämällä oli säännöt, ja oli selvä ero pyhällä ja arjella, ja ihmisten kesken vallitsi luottamus. Kotoa voi lähteä ja ulko-ovelle voi laittaa varsiluudan merkiksi, ettei ketään ole kotona. Tänä päivänä se tuntuu uskomattomalta.
Nykyinen digitalisoitunut maailma ei tunnu omalta ja kyllä se turvatonkin on. Minullekin soitettiin äskettäin ja tarjottiin vesijohtoputkien valokuvausta ja täydellistä pesua. Totesin soittajalle, ettei toimenpide ole tarpeen, kun meillä pestään putkia harva se päivä.

Varovainen saa olla, mutta mielestäni pelätä ei tarvitse. Tässäkin asiassa ystävät ovat kultaa kalliimpia. Oletko kuullut vanhan sanonnan: Linnuilla pesä, lukilla seitti, ihmisellä ystävyys. Ystävien seurassa tuntee olonsa turvalliseksi niin kuin täydellisen hyväksynnän ilmapiirissä tunnetaan.

Mielestäni tärkeintä tässä meidän vaelluksessamme on se, ettemme koskaan katkeroidu tai jää vihamielisten ajatusten vangiksi. Jos elämässämme säilyy kiitos, kiitos kaikesta, vaikeistakin taipaleista, katkeruus ei saa sijaa sydämessämme.

Elämä on rikas ja kaunis, ja ilon aiheita on paljon. Mutta ahdistuksiltakaan emme välty. Kuitenkin niissäkin piilee salattu siunauksensa. Sanotaankin, että ahdistus on aina Jumalan apulainen. Me voimme uskoa, että kaikki, mitä meille tapahtuu, on meille sallittua ja lopulta aina kääntyy parhaaksemme. Me emme aina saa, mitä me pyydämme, vaan mitä me tarvitsemme.

Vanhuudessa kimaltaa elämän rikkaus. Lauri Viita kirjoittaa: ”Oi, miten on ihana elää ja tuutia lapsenlapsiaan ja kertoa kauniita uniaan. Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi, lapseni, rakastakaa!”

Pelkoa ei rakkaudessa ole. Se kääntää kaiken hyväksi.

Toinen rauhanpäivä

Kävelin metsässä tällä viikolla. Nautin lomasta ja siitä, ettei ole kiire minnekään. Olen huomannut, että arkeni täyttyy aikatauluista ja juoksen paikasta toiseen. Nyt nautin siitä, että aikatauluja ei ole, eikä tarvitse olla koko ajan jossakin menossa. Saan olla halutessani paikallani tai lähteä lenkille valoisan aikaan. Kävellessäni huomasin rukoilevani. Kiitin kauniista säästä, pohdin oman elämäni kipupisteitä, pyysin voimia ystävilleni. Mistä aiheista sinä rukoilet? Rukoiletko omien asioiden puolesta, läheistesi puolesta, maailman rauhan puolesta?

Eilen torstaina 24.10. oli YK:n päivä ja rukouspäivä. Rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivä on sidottu Kansainväliseen YK:n päivään ja tunnetaan myös toisena rukouspäivänä. Rukouspäivänä järjestetään rukoushetkiä ja esimerkiksi Helsingissä Uskot-foorumi järjestää kävelyn yhteiskuntarauhan puolesta. 20.-27.10. välisenä aikana on Ekumeeninen Vastuuviikko, jonka aikana siis rukouspäivää vietetään. Vastuuviikon teemana on ihmisoikeuspuolustajat, eli henkilöt, jotka puolustavat ihmisoikeuksia rauhanomaisesti.

Ilmastonmuutos, uutiset sotatiloista ja ihmisoikeusrikkomuksista huolettavat monia ja jopa lamauttavat ihmisiä. Onneksi kristittyinä voimme rukoilla näiden asioiden puolesta. Voimme toki tehdä muutakin, mutta jos omat voimavarat eivät riitä muuhun, niin pieni huokaus taivaisiin auttaa. Vaikka tuntisimme voimattomuutta kaiken ympärillä tapahtuvan ikävän edessä, niin voimme kristittyinä laittaa kädet ristiin ja rukoilla.

Metsälenkillä ollessani ja rukoillessani muistin tulevan rukouspäivän. Rukoilin rauhan puolesta. Rukoilin ihmisoikeuksien toteutumisen ja ihmisoikeuspuolustajien puolesta. Rukoilin maailmanpäättäjien puolesta, jotta he osaisivat tehdä viisaita päätöksiä. Rukoilin sen puolesta, että me yksilöinä voisimme tehdä viisaita päätöksiä, jotta maailma olisi parempi paikka. Rukoilin, kun kerrankin minulla ei ollut kiire, enkä voinut keksiä muuta tekemistä. Rukoilin, sillä minulle on luvattu, että ”pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.” (Matt. 7:7-8)

Anna O.

TYTTÖJEN PÄIVÄ

Tänään on kansainvälinen tyttöjen päivä.

YK liiton sivuilta: ”YK:n yleiskokouksen julistus vuonna 2011 loi uuden YK-teemapäivän, joka tukee kaikkia maailman tyttöjä: heidän oikeuksiaan, heidän kohtaamiaan haasteita ympäri maailmaa ja perusteltuja vaatimuksia luoda heille mahdollisuudet elää ilman syrjintää ja väkivaltaa. Tyttöjen päivänä 11. lokakuuta edistetään tyttöjen osallistumismahdollisuuksia esimerkiksi tukemalla tyttöjen koulutusta ympäri maailman ja vaatimalla loppua syrjiville ennakkoluuloille.”

Tyttöjen päivänä puhutaan myös mm. siitä, kuinka ilmastonmuutos heikentää kehitysmaiden tyttöjen mahdollisuutta käydä koulua. Kouluun ei jää enää aikaa, jos isompi osa päivästä kuluu veden hakemiseen. Niin monenlaiset syyt kautta historian ovat vaikuttaneet tyttöihin ja naisiin.

Kirkon historiassa on myös ollut paljon naisten väheksymistä ja alistamista, aivan kuten kunkin ajan ympäröivässä maailmassakin. Jopa aivan naisvihaa, jota on vain puettu tyylikkääseen ja kristilliseen asuun. Juuri tätä taustaa vasten on ihanaa mitä Jeesuksen puhui ja mitä esim. Paavali hänen jälkeensä opetti:

”Yhdentekevää oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Gal.3: 28

Yksinkertaisesti Jumalan edessä ei ole asemia ja arvoasteikkoja, ei ylempiä eikä alempia. Hänelle kaikilla on sama arvo ja sama rakkauden ja arvon määrä jaettavana. Ja hänessä meistä myös voi tulla yhtä joukkoa. Kunpa tuo kaikki olisikin enemmän totta seurakunnissa ja maailmassa.

Tyttöjen päivän ideana on myös tuoda esiin sitä voimaa ja mahdollisuuksia, joita tytöillä on.

Soisin, että jokainen tyttö ja nainen voisi kokea, että hänellä on vaikuttamisen mahdollisuuksia elämänsä suhteen. Meillä Suomessa tähän on paljon mahdollisuuksia. Saamme olla iloisia siitä, kuinka hyvä asema meillä on tässä maassa. Meillä on oikeus esim. omistaa, periä samoin kuin veljemme, ajaa autoa eikä yksin elävä nainen ole jonkun sukulaismiehen holhokkina. Saamme äänestää, voimme opiskella ja mennä töihin. Kaikenlaiset ovet ovat avoinna meille.

Hyvinvoivassa maassakin tytöt ja naiset kohdistavat itseensä kovia vaatimuksia, sisältä tulevia ja ulkopuolelta kohdistuvia. Ehkä tavallisin näistä liittyy ulkonäköön. Käytämme niin valtavasti aikaa sen pohtimiseen näytämmekö tarpeeksi hyvältä ja kärsimme kaikenlaisista vatsamakkaroista ja rypyistä. Meillä on kenties ”varaa ja aikaa” tällaiseen, kun emme joudu taistelemaan hengissä selviämisen tai perusoikeuksien takia.

Ehdotan, että tänään pidämme vapaata näistä pohdinnoista ja näemme itsemme täysin hyvinä ja riittävinä. Katsotaan tänään itseämme hyväksyvästi ja iloitaan siitä, että saamme olla tyttöjä ja naisia. Oleellisia persoonia elämän kannalta ovat lopulta vain me itse ja Jumala. Jälkimmäinen näkee meidät koko ajan hyviä. Jospa mekin…

Tänään on päivä iloita nähdä tyttönä ja naisena olemisen arvo ja tulla myös esiin sillä kauniilla ja rohkealla tavalla, johon meidän Taivaallinen Isämmekin meitä rohkaisee. Ja pidetään toistemme puolta, asuimme sitten missä tahansa maailmassa.

HYVÄ KAIKKI TYTÖT !!!

Mia R

 

 

Syysräppi

syyskuu vaihtui lokakuuhun

lehdet ei jää mihkään puuhun

pimeys aamun aloittaa

sekä päivän lyhyen lopettaa

haluaisin kuulla lintujen laulua

enkä vain sateen lotinaa

syksy herättää hieman kauhua

jaksanko talven taapertaa

SYY-SYY-SYKSY-SYY

SYKSYÄ SYYTÄN SYYTTÄ

talviuni olis kova juttu

kunpa oisin karhujen tuttu

viltti päälle ja unta päähän

menkööt kaikki muuten jäähän

syksy vois kestää hetken vaan

ja sit tulis oikea talvi

syksystä huonoja fiboja saan

eikä tahdo kestää kantti

SYY-SYY-SYKSY-SYY

SYKSYÄ SYYTÄN SYYTTÄ

syksyllä olen syntynyt kyllä

miksei sit intoni syksyyn yllä

haluaisin nauttia kaikista

ihanista vuodenajoista

mut ehkä kohta huomaankin

voi syksykin olla kiva

kun taivas hohtaa kirkkaammin

ja luonto on ruskan kuva

SYY-SYY-SYKSY-SYY

SYKSYÄ SYYTÄN SYYTTÄ

kai vuodenajat on annettu meille

jotta jokaisen ihmisen teille

tulis kaikenlaista tuulta

josta vois heittää huulta

mut taivaan isä on taitava

hän säät ja ilmat säätää

eikä meidän tarvi mieltä vaivata

voi syysräpin tähän päättää

SYY-SYY-SYKSY-SYY

SYKSYÄ SYYTÄN SYYTTÄ

Satu J.